Perjantaiaamuna 5. huhtikuuta Pikkuparlamentin auditoriossa pidettiin eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan ja sosiaali- ja terveysalan asiantuntijalaitosten yhteenliittymän SOTERKON järjestämä Kestääkö hyvinvointiyhteiskunta- seminaari. Olin tilaisuudessa paikalla ja tämän kirjoitukseni tavoitteenani on tehdä muutamia kiinnostavia nostoja seminaarin sisällöstä ja pohtia eteenpäin niistä heränneitä ajatuksia.
Tulevaisuusvaliokunnan puheenjohtaja Päivi Lipponen avasi tilaisuuden esittämällä kysymyksen siitä, voitaisiinko Suomessa ottaa hyvinvointiyhteiskunnan poliittiseksi tavoitteeksi onnellisuuspolitiikka; se että ihmiset itse kokisivat hyvinvointinsa lisääntyneen? Onnellisuus olikin mukana alustuksissa ja keskusteluissa läpi seminaarin, esitellyissä poliittisissa visioissa – kuten “Tavoitteeksi maailman onnellisimmat lapset ja nuoret” – sekä esitellyissä tilastoissa pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin vaikutuksista koettuun onnellisuuteen. Toinen läpi seminaarin kantanut teema oli yhteisöjen ja yksilöiden oman vastuun lisääminen.
Hyvinvointiyhteiskunnan onnellisuustavoitteen äärellä kriittiseen mieleeni hiipi ajatus siitä, että lisääntyneeseen koettuun onnellisuuteen voitaisiin päästä vaikkapa lisäämällä elintarvikkeisiin jotain onnellisuuskemikaalia – mihin hyvinvointipolitiikkaa enää silloin tarvitaan?
Mutta vakavasti ottaen; onnellisuuden asettaminen ylimmäksi poliittiseksi tavoitteeksi on monin tavoin ongelmallista, erityisesti onnellisuuden mittaamisen hankaluuden vuoksi. Ensinnäkin, onnellisuustilastot voivat kuvastaa enemmän survey-vastaajan tämän hetkistä henkistä tilaa kuin hänen kokonaisvaltaista hyvinvointiaan. Koettuun onnellisuuteen kun vaikuttaa oman hyvinvoinnin lisäksi niin sää kuin päivän tapahtumat. Onnellisuus vaihtelee sen mukaan mitataanko sitä kesällä vai talvella. Toisekseen, onnellisuuden käsite on epämääräinen ja vakiintumaton ja sen mittaustavat ovat vielä itse käsitettäkin epäselvempiä. Kansallinen ja kansainvälinen vertailtavuus ja seuraaminen on hankalaa, ellei jopa mahdotonta. Poliittisten toimien onnistuneisuuden arvioimista voi liiaksi hankaloittaa arvioinnin perustana olevan tiedon keräämiseen liittyvät epäluotettavuustekijät.
Toki onnellisuus on tärkeä päämäärä, mutta suhtaudun itse kriittisesti siihen, että “vanhat” hyvinvointitavoitteet korvattaisiin onnellisuustavoitteella. Vanhojen hyvinvointitavoitteiden, kuten terveyden, koulutuksen ja riittävän toimeentulon voidaan kuitenkin kiistatta osoittaa olevan yhteydessä onnellisuuteen ja selkeintä lienee olisi pitäytyä näissä vanhoissa tavoitteissa ja tavoitella onnellisuutta selvästi niiden välityksellä.
Alussa mainitsemani tavoite maailman onnellisimmista lapsista ja nuorista puolestaan muistutti mieleeni hiljattain julkaistut tilastot vuoden 1987 koko ikäkohorttia seuranneesta (Suomen Akatemian rahoittamassa ja THL:n tutkijoiden toteuttamassa) tutkimuksesta. Tästä tutkimuksen perustana olevasta ikäluokasta joka viides on 21 vuoden ikään mennessä käyttänyt psykiatrista erikoissairaanhoitoa tai mielenterveyslääkkeitä. 18 prosentilta ikäluokasta puuttui peruskoulun jälkeinen tutkinto ja toimeentulotukeen on joutunut turvautumaan 23 prosenttia 1987 syntyneistä. Noin joka neljännellä (26 %) on merkintä poliisin tai oikeuslaitoksen rekisterissä joko lievistä rikkomuksista tai saaduista tuomioista.
Suurin osa ikäluokasta toki voi hyvin ja edellä listaamani pahoinvointi on kasautunut pitkälti samoille nuorille, mutta valitettavasti näiden lukujen valossa lähitulevaisuuden tavoite maailmanluokan parhaasta onnellisuudesta vaatisi toteutuakseen melkoisen laajoja interventioita. Onko visio maailman onnellisimmista lapsista ja nuorista realistinen? Mielestäni ei.
Lähemmäs konkretiaa seminaarissa astui Kelan tutkimusprofessori Heikki Hiilamo, joka piti ehkäpä koko seminaarin mielenkiintoisimman alustuksen. Hän rakensi esityksensä esittämällä ensin laskelmia siitä, kuinka pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin rahoittaminen vaatii pitkäaikaista työllisyyttä ja kuinka työllisyys nykyisessä globaalin talouden muovaamassa Suomessa vaatii erityisesti koulutusta. Koulutuksesta on tullut entistä tärkeämpi väylä työmarkkinoille ja koulutuksen onnistuneisuuden pohjat luodaan peruskoulussa. Hiilamo painotti puheessaan sitä, että koulun alkaessa erot lasten oppimiskyvyissä ovat jo usein liian suuria ja että erojen tasaaminen jo varhaiskasvatusvaiheessa olisi ehdottoman tärkeää tulevan työllisyydeen ja kestävän hyvinvointivaltion rahoituksen kannalta. Hiilamon sanoin “hyvä eläkereformi lähtee vauvoista”. Eriarvoisuuden selättäminen vaatii varhaiskasvatukseen panostamista ja lasten oppimiskykyerojen tasaamista jo ennen kouluikää. Lapsiin investoimalla parannetaan heidän tulevaa pärjäämistään koulutuksessa ja työelämässä ja työllisyyden kautta pidetään yllä hyvinvointivaltion rahoituspohjaa.
Mitä tavoitteisiin yhteisöjen ja yksilöiden vastuun lisäämisestä tulee, viimeisenä varsinaisena puhujana THL:n ylijohtaja Marja Vaarama toi keskusteluun tärkeän näkökulman siitä, että ihmisten täytyy itse voida hyvin jotta he voivat auttaa toisia. Yksilöiden ja yhteisöjen vastuun lisäämisen tavoitteessa on muistettava pitää yhteiskunnan antama hyvintointilupaus voimissaan. Kumpikin – yksilö sekä yhteiskunta – antaa ja kumpikin saa. Vaarama oli sitä mieltä, että politiikalla voidaan edelleen tehdä paljon muutosta. Valtion tulisi reilusti malttaa palata sen sosiaalisiin tavoitteisiin; selvittää mikä on hyvää ja mitä tulee vaalia; tai mitkä ovat keskeisimmät uhat jotka vaarantavat järjestelmää ja keskittyä niiden lieventämiseen. Tällä lailla varmistetaan ihmisille riittävä hyvinvointi, joka on ehdotonta lähiyhteisöjen oman avun toteutumiselle.
Näin kaikkeen yhteiskunnalliseen toimintaan kietoutuva suomalainen hyvinvointivaltio tulee vastaan myös lähiyhteisöjen aktiivisuuden kehittämisessä. Hyvinvointivaltiota ei vaan voida leikata ja olettaa että lähiyhteisöt ottavat vastuun hoivasta, vaan hyvinvointivaltio on edelleen tärkeä omassa roolissaan riittävien hyvinvointiresurssien tarjoajana, jotta ihmiset voivat välittää ja aktivoitua lähiyhteisöissään.
Sanna Pasanen
Demos Helsingin harjoittelija