Joukolla kauniimman puolesta

Arvoisat laulajat ja laulun ystävät,

kiitos kutsusta seuraanne. Tosin on heti alkuun tunnustettava, että tämä olisi monilla tavoilla se minun jaksoni siinä Pelkokerroin-ohjelmassa, jossa ihmiset laitetaan voittamaan omia pelkojaan. Minä nimittäin en osaa laulaa. En siis ollenkaan. Eikä kyse ole sellaisesta em-aa-nummismaisesta charmista, vaan ihan oikeasti laulukyvyttömyydestä. Tämä on siis ihan musiikinopettajan todistamaa. En pysy nuotissa lainkaan, vaikka osaankin sanat lähes kaikkiin suosituihin kappaleisiin. Siinä mielessä mieskuoron vuosijuhlat voittavat kauhumittaristolla ne ylioppilaskunta-aikojen suomenruotsalaiset sitsit, joissa jokaista snapsia kohti laulettiin ainakin neljä kertaa.

Kuoronne on minulle verrattain tuttu ajalta, jolloin toimin Helsingin yliopiston ylioppilaskunnassa. Olen käynyt kanssanne yhden, ei ainakaan ylioppilaskunnan näkökulmasta kovin onnistuneen – ja mitä luultavasti yhä toistuvan – keskustelun Vanhan ylioppilastalon tilojen käytöstä ja olen vieraillut kvartettinne kanssa presidentinlinnassa ja yliopiston kanslerin vorschmack-pöydässä. Kiitos näistä kasvun paikoista.

Minulle Ylioppilaskunnan Laulajat edusti silloin – ja pitkään sen jälkeen – perinnettä. Siis asioita, jotka ovat aina olleet. Olen varsin monta kertaa kuullut jutut isänmaan rakentamisesta ja kuunnellut oodia juhlatilan naisille. Ylioppilaskunnan Laulajat edusti minulle jotain sellaista frakkien ja mieskerhojen maailmaa – ikään kuin kuriositeetti jostain menneiltä ajoilta.

Kunnes ystäväni Olli liittyi Ylioppilaskunnan Laulajiin. Siis Steve McQueenia ja kaupunkihipsteriä yhdistelevä urbaani aktivisti. Hätkähdin asiasta, on pakko myöntää. Mistä tässä on kyse? Onko mielikuva herrakerhosta sittenkään oikea? Pohdin muita tuntemiani Ylioppilaskunnan Laulajia eivätkä hekään oikein vastanneet mielikuvaa sikarinpolttelijoista. Sitä pohdintaa jatkoin valmistautuessani tähän iltaan.

Olen työssäni tutkijana pohtinut muutosta ja perinnettä viime vuosina kirjoittaessani ja puhuessani yhteiskunnan suhteesta kulttuuriin ja taiteeseen. Perehtyminen suomalaisen taiteen ja kulttuurin historiaan vaikka vain viimeiseltä pariltasadalta vuodelta osoitti jotenkin hätkähdyttävästi, että eivät asiat ole aina olleet niin kuin niiden on totuttu olevan.

Taide-elämä löysi tiensä tänne Ruotsin kuningaskunnan hikiseen kainaloon muutamien rohkeiden yksilöiden avulla. Varsin hyvistä oloista lähteneet uskalikot olivat rohjenneet Euroopan metropoleihin opiskelemaan esimerkiksi teatteria ja musiikkia ja he toiminnallaan käynnistivät suomalaisen kulttuurielämän nousun. Toki meillä oli kansanperinnettä ja kansanlauluja, mutta sivistyneistö toi eurooppalaisen teatterin, oopperan, tanssin ja taidemusiikin mukanaan isolta mantereelta.

On hätkähdyttävää lukea kuvauksia suomalaisesta taidemaailmasta reilun puolentoista vuosisadan takaa. Taide ja kulttuuri olivat välineitä tuoda ihmisiä yhteen. Koska ammattilaisia ei ollut kuin muutama hassu, he joutuivat työskentelemään amatöörien kanssa. Koska nuotteja ei ollut kuin muutamat, sisältöön ja genreihin suhtauduttiin rennosti. Nuotteja kopioitiin surutta ja akrobatiaa yhdistettiin oopperaan ja kamarimusiikkiin. Vaikka taide oli rajattu hyvin pienen sosieteetin ajanviettotavaksi, sen päätehtävä oli sosiaalinen ja yhdistelevä. Nykyään sanottaisiin kai sosiaalisen median ajan remix-kulttuuri.

Näin myös ensimmäiset orkesterit ja teatterit perustettiin Suomeen. Yksittäiset, muualla kouluttautuneet ihmiset ryhtyivät keräämään ympärilleen porukkaa, jonka taitoja ryhdyttiin vahvistamaan. Ylioppilaskunnan Laulajat, kuulostaako jotenkin tutulta?

1850-luvulla taidekäsitys alkoi muuttua. Esimerkiksi musiikki ja teatteri irtosivat aiemmasta käsityöläisyyden ajatuksesta ja voimistui näkemys taiteesta yhteiskunnasta erillisenä asiana. Tekeminen mystifioitiin ja taiteilijoita kuvattiin yhä vahvemmin meistä muista erilaisina olentoina, jotka luomisvoimallaan synnyttivät jotakin maagista. Tämän ajattelun perua on myös syvään iskostunut ajattelu, että ei taiteen tekeminen ole oikeaa työtä. Samalla haluttiin tehdä selvä ero harrastajien ja niiden oikeiden tekijöiden välille.

Kehitys huipentui 1960-lukuun, jolloin tehtiin selkeä päätös ammattimaistaa taiteen ja kulttuurin kenttä. Kansalaisille haluttiin tarjota ammattimaista taidetta ammattimaisissa puitteissa. Ammattiyhdistysajattelu voimistui. Julkinen tuki taiteelle moninkertaistettiin ja lähes joka kaupunkiin rakennettiin konserttitalo, teatteritalo ja museo, jos niitä ei vielä ollut. Rajanvetoa ammattilaisuuden ja amatööriyden välillä voimistettiin. Julkisesti tuetussa taidepolitiikassa kansalaisen rooliksi määrittyi – hiukan karkeasti sanottuna – istua katsomon pimeydessä hiljaa.

On tänä päivänä hyvä muistuttaa, että kyseessä oli paljon keskustelua herättänyt poliittinen päätös. Linjanveto kohtasi kritiikkiä myös taidekentältä. Suomalaisen taiteen merkittävimpiin tekijöihin kuulunut, silloin Tukholman kaupunginteatterin johtajana toiminut Vivica Bandler kritisoi, että ei virkavaltaistamalla synnytetä hyvää taidetta. Tutkija Pekka Gronow varoitti vuonna 1976 ilmestyneessä Kulttuuripolitiikan käsikirjassa, että ”laitokset muodostavat valtion ja kuntien kulttuurimenojen rungon, jota ei kuitenkaan koskaan voi kaventaa. Mitä suuremmaksi laitokset kasvavat, sitä vähemmän pelivaraa jää uudistuksia varten.”

Ammattimaistaminen kuitenkin voitti ja sen tuloksena suomalainen kulttuurielämä on yhä sellainen kuin se on. Gronowin varoitukset eivät olleet aivan turhia. Kaupunkeihin riippuvuussuhteessa olevien laitosten uudistaminen on vaikeaa. Kuntien sisäiset vuokrat kasvattavat menoja vuosi vuodelta ja lakiin sidotut palkat voimistavat eroa vapaan kentän ja isojen toimijoiden välillä.

Olen viime vuosina pohtinut paljon sitä, miltä suomalaisen kulttuurielämän tulevaisuus näyttää. Mitä nyt tapahtuu? Todistammeko 1960-luvulla ammattimaisuuden suuntaan voimakkaasti sysätyn heilurin lakipistettä vai olemmeko vasta nousukiidossa? Voimistuuko vai lieventyykö ammattilaisten ja amatöörien ero? Miten kaikki se viime vuosina vahvistunut omaehtoinen toiminta, festivaalit ja pienet ryhmät tulee muuttamaan julkista rakennetta? Miltä suomalainen kulttuurielämä näyttää esimerkiksi vuonna 2030?

Itse pohdin heiluriin liittyen kolmea kehityskulkua. Niitä voisi nimittää vaikka megatrendeiksi. Ensimmäisenä niistä on suomalaisten ajankäyttö. Suomalaisilla on nyt enemmän vapaa-aikaa kuin koskaan maan historiassa. Mihin ihmiset – erityisesti hyväkuntoiset ja varakkaat eläkeläiset – haluavat aikansa käyttää? Haluavatko he tehdä vai katsoa vai molempia? Tai miten nuoret ja kulttuuri kohtaavat? Esimerkiksi uusiutuuko klassisen musiikin yleisö tarpeeksi nopeasti vai löytävätkö nuoret ajalleen käyttöä muualta?

Toisena kehityksenä on yhteiskunnan yksilöllistyminen. Me jokainen rakennamme omaa minuuttamme kuin konsulttifirman projektipäälliköt. Me viestimme valinnoistamme jatkuvasti muille ja haluamme elää itsemme näköistä elämää. Siksi me sisustamme kotejamme, matkustamme ulkomaille, käymme kokkikursseilla ja kuntosalilla. Miten taide kytkeytyy tähän identiteettiprojektiin?

Kolmantena kehityksenä on Suomen valuminen kaupunkeihin. Kun mennään parikymmentä vuotta tästä eteenpäin, Suomessa kasvavat enää suuret kaupunkiseudut eli Oulu, Helsinki, Tampere ja Turku. Onko muuttotappiokunnilla varaa laittaa kaikki kulttuuriresurssinsa muutamaan instituutioon, joiden kulut kasvavat jatkuvasti? Esimerkiksi Oulussa niihin menee jo yli 90 prosenttia. Millaista kulttuuria kohtaavat haja-asutusalueiden asukkaat? Onko Suomi kohta paikka, jossa kulttuurin kokemiseen on matkustettava bussilla tai junalla Helsinkiin?

Niin, ja on sitten vielä neljäskin kehitys. Se on näistä Suomessa piilevin. Sen nimi on politiikka.

Asuin 2000-luvun puolivälissä neljä vuotta Amsterdamissa ja sen vuoksi seuraan Hollannin politiikkaa yhä tarkasti. Viime vuosina on tullut selväksi, että Hollanti on Euroopan yhteiskuntakehitysten koelaboratorio. Jos haluaa tietää, millaista Suomessa on neljän vuoden päästä, kannattaa katsoa mitä Hollannissa tapahtuu nyt. Näin kävi oikeistopopulismin, maahanmuuton, ympäristöasioiden, kaupunkikulttuurin ja vesiosaamisen kohdalla. Ja pelkään pahoin, että niin käy myös kulttuurissa.

Viimeisen parin vuoden aikana Hollannin kokoomusta vastaavassa puolueessa on tapahtunut voimakas linjan koventuminen. Tämä on säteillyt myös taiteeseen. Perinteiset kulttuuriporvarit on korvattu markkinaliberaaleilla ja oikeistopopulisteilla, jotka ovat avoimesti sitä mieltä, että kulttuuria haluavien pitäisi maksaa siitä. Museot vangogheineen ja rembrandteineen sekä designin ja arkkitehtuurin he vielä hyväksyvät, mutta muualta leikataan jopa puolet rahoituksesta.

Hollanti on tähän asti ollut Euroopan mallimaa kulttuuripolitiikassa. Hollantilaista tapaa, jossa taidekenttä päättää itse omasta rahoituksestaan, ollaan nyt puuhaamassa Suomeenkin. Mutta poliittisen linjan muutos on nyt näyttänyt, mitä voi tapahtua, kun taide on menettänyt kosketuksensa päättäjiin. Vaikka perinteinen sivistyneistö on älähtänyt leikkauksista, heidän älähdyksensä on vain lisännyt markkinaliberaalien suosiota.

Yhteyden katkeamisesta on Suomessa varoittanut esimerkiksi Suomen Kulttuurirahaston yliasiamies Antti Arjava, jonka mukaan ”taide on teoretisoitunut ja – niin kuin sanotaan – autonomisoitunut, siis irronnut yhteiskunnan kontrollista ja samalla yleisöstään.” Samoin on käynyt monille pehmeille ihmistieteille.

Helsingin yliopistossa kansatiede ajetaan ahtaalle. Siis se kansatiede, jolla aikoinaan on syntynyt Kalevala ja siis suomalainen kulttuuri. Yhä sallitumpaa ja yleisempää on ajatella, että miksi niitä vanhoja juttuja, kippoja ja kuppeja pitäisi kaivella. Että eikö uusi ole niin paljon siistimpää? Jotenkin dynaamisempaa.

Ymmärsin, että viime presidentinvaalien aikaan täällä Ylioppilaskunnan Laulajissakin on käyty keskustelua poliittisuudesta. Minä väitän, että teillä on organisaationa tarve olla poliittinen. Mutta ehdotan, että se poliittisuus olisi tällaisessa joukossa aivan jotain muuta kuin sitä, että valitaanko siinä kuuden vuoden välein järjestettävässä Napakympissä herra A vai herra B.

Tämän ajan aidosti vaikeat ja siksi tärkeät poliittiset kysymykset ovat toisaalta myös aivan muita kuin ne 1960-luvun seksuaalivallankumoukset ja vanhanvaltaukset, joita aina hurmoksellisesti muistellaan. Tämän ajan poliittiset haasteet liittyvät herkkyyteen, huolellisuuteen, taitoon, oppimiseen ja itsetuntoon. Siis hyvään elämään. Kauneuden tai vaikka vakaumuksen ilmaisu on huomattavasti rohkeampaa kuin seksuaalisuus.

Kuten brittiläinen filosofi Alain de Botton on asian ilmaissut, ”taiteen tulisi olla propagandan muoto paremmalle, jalommalle elämälle”. Kulttuuri parhaimmillaan opettaa selviytymistaitoja monimutkaisessa ja epävarmassa maailmassa.

Teidän poliittinen voimanne on siinä, mitä te teette. Te olette vertaisoppimisen upea rakenne, jolla on vahva pohja ja toivottavasti halu uudistua. Siksi te voitte olla organisaatio, joka kuroo ammattilaisten ja amatöörien välille kasvanutta railoa umpeen.

Te teette asioita yhdessä, mutta ammattimaisuuden vaatimuksilla. Te teette asioita ammattilaisten kanssa. Te tilaatte uutta musiikkia ja pidätte vanhaa elossa esittämällä sitä. Te saatte 10 000 ihmistä joulukonsertteihinhengittämään ainakin hetkeksi vähän hitaammin.

Tämä kaikki on poliittista toimintaa omille jäsenillenne ja yleisöillenne. Mutta pohtisin, kannattaisiko sen olla vieläkin enemmän. Olisiko uusi toiminnan alue esimerkiksi se, että yhden ison tukijanne eli Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan jokainen lähes 30 000 jäsenestä rakastuisi musiikkiin?

Tämän ajan poliittinen toiminta ei ole vain äänestämistä ja valitsemista. Tämän ajan merkittävä poliittinen toiminta on hyvän elämän edellytysten vahvistamista. Hyvä elämä on ilmaisuvoimaista elämää: pääsyä siihen, mistä tulemme ja välineitä muokata nykyistä ja tulevaa.

Tässä hyvän elämän politiikassa Ylioppilaskunnan Laulajat voi olla muutakin kuin kuriositeetti menneiltä herrasmiesten ajoilta, vaan yhteistä hyvää tulevaisuutta rakentava ihmisjoukko. Teillä on valinnan paikka. Se hyvän elämän politiikka vaatii teiltä työtä ja itsekritiikkiä, mutta väitän, että se kannattaa.

Tämän ajan politiikan toivoisikin olevan oodi kauneudelle.

Kiitos.