Kuntien ja alueiden mahdollisuuksia kehittää itselleen ominaisia ratkaisuja tulee vahvistaa – valtion kustannuksella. Nyt puolet suomalaisista elää kunnissa, jotka käyttävät kulttuuriin 0–15 euroa kansalaista kohti. Sillä ei paljon veteraanijuhlaa ja kesäteatteria isompaa tehdä.
——————————————————————————————————————–
(Demos Helsingin tutkija Tommi Laition alustus Suomen Kulttuurirahaston kulttuurinpuolustuskurssilla 1.10.2011. Puheenvuoro ei edusta Suomen Kulttuurirahaston näkemystä.)
——————————————————————————————————————–
”Hallitus lähtee siitä, että kulttuurilla on keskeinen asema yhteiskuntaa rakennettaessa. Taide ja kulttuuri ovat ihmisenä olemisen välttämättömiä perusasioita, joiden uutta luova vaikutus säteilee elämän kaikille alueille. Hallitus kehittää kulttuurisen moninaisuuden tunnistavaa kulttuuripolitiikkaa, jossa kulttuuri on kaikkien kansalaisten tavoitettavissa ja erityistoimilla parannetaan osallisuutta kulttuuriin nyt ulkopuolelle jäävissä ryhmissä. Kulttuurin tuki painottuu taiteen ja kulttuurin sisällön luomiseen ja tehokkaaseen levittämiseen. Taiteen vapaan kentän toimintaedellytyksistä huolehditaan.” – pääministeri Jyrki Kataisen hallituksen ohjelma 22.6.2011
”Ei kulttuurin niin kuin ei minkään muunkaan rahoitus voi olla niin, että koska aina on tehty näin, näin tehdään aina tulevaisuudessa.” – kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki A-studiossa 7.9.2011
Hallitusohjelman kirjaukset ovat oikeita. Kulttuuri ansaitsee politiikkaa, joka kunnioittaa taiteellisen työn erityislaatuisuutta. Alueet ansaitsevat kulttuuria, joka rakentaa tulevaisuudenuskoa, paikallisylpeyttä ja laajentaa mielikuvitusta. Kulttuuria tarvitsevat myös kansalaiset. Taide tekee elämästä elämisen arvoista.
Kulttuuripolitiikka on kuitenkin politiikan alue, jossa sanojen ja rahojen välillä ei juuri ole yhteyttä. Moninaisuusretoriikan alle on haudattu järjestelmä, joka yksipuolistaa tarjontaa, jäykistää mielikuvitusta ja eriarvoistaa suomalaisia.
Instituutioihin perustuvaa järjestelmää perustellaan alueellisella tasa-arvolla. Ylhäältä määritetyt muodot kuitenkin tuottavat yhtenäisiä ratkaisuja. Lähes jokaisella kaupungilla on jousiorkesteri, teatteri ja taidemuseo, joihin kuluu jopa 97 prosenttia kaupungin kulttuurituista. Koska kaupunkien kulttuuritarjonta on muutaman jättitoimijan varassa, muille tekijöille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa etelään. Jo nyt joka toinen kulttuurialan ammattilainen asuu Helsingissä.
Koska kaupungit saavat laitoksilleen valtiollista tukea, ne voivat käyttää jokaista kansalaista kohti jopa sata euroa vuodessa kulttuuriin. Samalla puolet suomalaisista elää kunnissa, jotka käyttävät kulttuuriin 0–15 euroa kansalaista kohti. Sillä ei paljon veteraanijuhlaa ja kesäteatteria isompaa tehdä.
Epäsuhta vain kasvaa. Mittasuhteita kuvaa, että uusi klubitoiminnan tuki on prosentti siitä lisätuesta, jonka valtionosuuksilla rahoitetut orkesterit saivat viime hallituskaudella. Lakiin säädettyjen maksuosuuksien ulkopuolella rahoitusta voidaan kasvattaa vain nousukaudella ja pikkusummilla, koska miljoonat hulahtavat laitosten tilavuokriin ja työehtosopimuksiin sidottuihin palkkoihin. Samalla teatterin vapaalla kentällä 60 prosenttia työstä tehdään palkatta.
Mikkeli on esimerkki nykykäytännöstä. Kun kaupunki mietti yleisökadosta kärsivän orkesterin roolia uusiksi, se johti 50 000 euron lisäkustannuksiin sekä orkesterin koon kasvattamiseen. Kerran järjestelmään päässeiden toimijoiden tuet eivät pienene, vaikka toiminnan laajuus ja muoto muuttuisi radikaalistikin. Esimerkiksi helsinkiläiset Q-teatteri ja Ryhmäteatteri saavat yhä saman kokoluokan tukea, vaikka Ryhmäteatteri on kaksinkertaistanut yleisömääränsä. Ryhmäteatterin onnistunut yleisötyö siis johtaa päättömään tilanteeseen, jossa julkinen valta tukee Ryhmäteatterin lippua 13 eurolla ja Q-teatterin lippua yli 50 eurolla.
Julkinen kulttuuri menettää oikeutustaan, koska yhä useampi suomalainen ei kohtaa kulttuuria, ei näe sen yhteyttä hyvinvointiinsa eikä ymmärrä sen yhteiskunnallista potentiaalia. Britannian tilanne, jossa viisitoista prosenttia kansasta ostaa puolet lipuista, on lähellä Suomen tilannetta. Yleisön uusiutumisen ongelmaa kuvaa tutkimus Jyväskylän kaupunginorkesterista, jonka keskimääräinen katsoja oli vanhentunut kahdenkymmenen vuoden otosvälillä noin kaksikymmentä vuotta.
Kulttuuripolitiikasta puuttuu intohimo. Jos kysymys olisi mistään muusta politiikan osa-alueesta, asialle olisi jo tehty jotain. Mutta kulttuuriministerien tehtävä ei tunnu olevan olla kiinnostunut taiteen merkityksistä tai vaikutuksista. Heidän tehtävänsä on lobata lisärahoitusta rakenteelle, jota kukaan ei saa kyseenalaistaa.
Julkisen rahoituksen pattitilanteessa säätiöt sovittelevat julkisten toimijoiden kahnauksia sekä paikkaavat julkisen rahoituksen jättämiä aukkoja. Ne päätyvät kasvattamaan kirjastojen hankintamäärärahoja tai rahoittamaan nuorten osallistavia taideprojekteja – siis tekemään asioita, jotka kuuluisivat julkisen vallan tehtäviin.
Mitä siis pitäisi tehdä?
Valtion roolia tulee pienentää. Tiukka lieka ei kannusta ajattelemaan rohkeasti. Kuntien ja alueiden mahdollisuuksia kehittää itselleen ominaisia ratkaisuja tulee vahvistaa – valtion kustannuksella.
Kulttuuri ja taide ovat tehokkaita tapoja vahvistaa alueiden identiteettiä ja kasvattaa kansalaisten kiintymystä kotiseutuunsa. Maakunnille on taattava väestömäärän mukaiset resurssit kulttuurin suunnitteluun ja tukemiseen. Asioita ei tarvitse tehdä kaikkialla samalla tavalla. Alueiden on voitava päättää, mikä on kuntien ja maakunnan välinen työnjako kulttuuripalveluiden järjestämisessä.
Jokainen kaupunki ei tarvitse omaa jousiorkesteria tai puheteatteria. Laitoksia on voitava lakkauttaa ja yhdistää, kunhan vapautuva rahoitus suunnataan muille. Yhden kunnan voimavaraksi voi näin osoittautua nykytanssi, kun toinen on draamahautomo. Tavoitteena on Suomi, jossa alueiden kulttuuritoimijoilla on omalaatuiset ja kansallisesti kiinnostavat profiilit. Taiteellisesti korkealaatuiset toimijat, niiden uutta luova ja tajuntaa laajentava tekeminen sekä toimivat ja edulliset tilat ovat tärkeä osa hyvinvoivan alueen ekosysteemiä.
Osaa rahoituksesta on käytettävä yhteiskunnan ongelmien ratkaisuun taiteen keinoin – taiteilijoiden valitsemilla tavoilla. Nykypäivän haasteet liittyvät elämäntyyleihin, petettyihin toiveisiin, unelmiin ja merkityksellisyyteen. Näissä kulttuuri on vahvoilla. Monipuolinen ja sykähdyttävä kulttuuri on peruskivi yhteiskunnalle, joka tuntuu elämisen arvoiselta – mielekkäältä paikalta olla, tehdä ja rakastaa. Alueen tulevaisuutta rakentava kulttuuri on myös yritysten etu. Parhaimmillaan julkinen ja yksityinen raha rakentavat yhteiskuntaa, jossa omiin mahdollisuuksiinsa uskovat ihmiset tuottavat ratkaisuja tunnistamiinsa ongelmiin ja ideoihin yhdessä.
Notkeampi rahoitus ei tarkoita vuoden pätkiin silvottua projektihelvettiä, joka vähättelee taiteen tekemisen vaativuutta. Kilpailuttamalla alueita ja toimijoita neljän–viiden kehittämisrahoista laajennetaan ajattelua kulttuurin mahdollisuuksista. Teemoittaisen lisärahoituksen taustalla voi olla sekä julkinen että yksityinen taho.
Yhdysvalloissa on hyviä kokemuksia kilpailuista, joissa osavaltiot esittävät suunnitelmansa siitä, miten ne käyttäisivät liittovaltion koulutukseen tarjoaman lisärahan. Kokemukset ovat osoittaneet, että vaikka liittovaltio lopulta rahoittaisi vain muutamaa, suunnitelmat johtavat koulupolitiikan uudistuksiin jokaisessa liittovaltiossa. Nytkäyttäminen toisinajatteluun jättää aina jäljen. Tärkeää on kuitenkin taata kunnille ja maakunnille riittävästi henkilöresursseja tulevan suunnitteluun.
Mallissa valtion tehtäväksi jää taidelähtöisen tekemisen tukeminen sekä kulttuuriperintö. Suomi tarvitsee jatkossakin uutta ja kokeilevaa tukevaa taidetta. Nykyistä itsenäisempi Taiteen keskustoimikunta sekä varakkaat säätiöt ovat tähän oikeita toimijoita. Työskentely- ja kohdeapurahat turvaavat, että meillä on jatkossakin jotain, josta ponnistaa. Ilman taidelähtöistä ja rohkeaa rahoitusta Suomesta tulee vain pinnallinen huvipuisto tai pönöttävä ulkomuseo.
Lisäksi valtion tehtävänä on kulttuurivienti ja -tuonti. Näin eri alueiden kulttuuritarjontaa voidaan monipuolistaa. Monipuoliseen ohjelmointiin sitoutuneet, ammattimaisesti johdetut kulttuuritalot varmistavat, että laatu kantaa myös tien päällä.
Ajatuksena ehdotuksessa on intohimo. Kulttuuri ansaitsee kunnianhimoista politiikkaa. Onnistuessaan kulttuuri vahvistaa elämänhalua, laajentaa mielikuvitusta, lisää inhimillisyyttä ja ottaa ihmisen vieraanvaraisesti vastaan. Ihmisiä koskettavalle ja yhteiskunnan ongelmia ratkovalle kulttuurille on myös helpompi saada lisätukea.
Jos tälle tielle lähdetään, edessä on etsikkoaika, joka työntää sekä päättäjiä että kulttuurin ammattilaisia epämukavuusalueelle. Siirtyminen alueita vahvistavaan malliin edellyttää luottamusta ja julkisen vallan sitoutumista nykyiseen rahoituksen tasoon. Ihmisten lähelle menevä kulttuuripolitiikka vaatii riskinottoa sekä paikallista asiantuntemusta. Se edellyttää myös keskusteluyhteyttä kulttuurin yleisöön.
Mutta miten päästään liikkeelle?
Ihmisten on vaikeaa sitoutua tapaan, jota he eivät ole nähneet käytännössä. Hyppy pelkän lupauksen perässä pelottaa. Kulttuuriväen skeptisyys on ymmärrettävää. Monipuolisuuden sanomaa on väärinkäytetty useasti peittelemään säästöhaluja.
Siksi tarvitaan kokeiluja. Luottamus uuteen rakennetaan teattereissa, studioissa ja kadulla. Tässä ”suomalaisen taiteen edistämiseen ja kannattamiseen” ja ”suomalaiskansallisen henkisen ja taloudellisen viljelyn vaalimiseen ja kehittämiseen” sitoutuneet säätiöt voivat tulla apuun. Säätiöt voivat ulkopuolisina avata nykyisen umpisolmun. Säätiöt voivat vauhdittaa muutosta tarjoamalla tukea alueille, jotka esittävät innostavimmat suunnitelmat uudesta suunnasta. Säätiöiden lisäraha on tarpeen, koska muuten muutos kaatuu nykyisten toimijoiden vastustukseen. Siitä on Suomessa aivan liian monta esimerkkiä.
Säätiöitä tarvitaan kansan, kansanvallan ja kulttuurin tulevaisuuden turvaajiksi.