Mitä nyt? -puheenvuoro Meidän Festivaalilla

26.7.2011 22.00 Halosenniemi

Wolfgang Amadeus Mozart: Divertimento Es-duuri viululle, alttoviululle ja sellolle KV563

Hyvät toivottavasti tulevat ystävät,

Puhun tänään kansasta ja taiteesta. Puhun siitä, miten taide tekee meistä parempia ja miten me luomme mahdollisuuksia paremmalle taiteelle.

Aluksi on ehkä hyvä todeta, että taide ei ole mielestäni missään kriisissä – vielä. Suomessa tuetaan nyt esimerkiksi klassista musiikkia enemmän kuin koskaan. Mutta olen havaitsevinani muutoksen, jossa taide irtoaa yhteiskunnasta. Syitä on kaksi: nykyiset tekemisen ja esittämisen tavat sekä kansalaisissa tapahtuvat muutokset. Tästä puhun tänään.

Aloitetaan kansasta ja politiikasta. Taiteen määrittely merkityksettömäksi on yhä yleisempää. Ranskan presidentti Sarkozylle naureskellaan, kun hän ilmoittaa päivittävänsä itseään elokuvan ja kirjallisuuden klassikoissa tai konsultoivansa filosofeja. Britit pilkkaavat, että eikö presidentillä muka ole tärkeämpää tekemistä. Britannian työväenpuolueen johtaja ilmoittaa, että ei lue romaaneja, koska “niissä kaikki on sepitettyä”. Taustalla on puolueen viestintäosaston näkemys siitä, että “tavalliset ihmiset käyvät pop-konserteissa ja jalkapallomatseissa, eivät oopperassa, taidemuseoissa tai klassisen musiikin konserteissa”.

Ja se pitää ihan tilastojenkin valossa paikkansa. Suomessakin alkaa olla suunnaton määrä ihmisiä, jotka eivät koskaan kohtaa julkisesti tuettua taidetta, eivät tunne tarvitsevansa sitä, kokevat sen jopa luotaantyöntäväksi tai pelottavaksi. Yhä pienempi osa kansalaisista ostaa yhä suuremman osan pääsylipuista. Ihmiset kuten me. Kansalaisilla on samalla se mielikuva, että kulttuuri on kallista, vaikka oikeasti yhden kaupunginorkesterin vuosikuluilla rakentaa tuskin parisataa metriä moottoritietä. Heidän tuntoihinsa vedotaan haukkumalla “postmodernia tekotaidetta” ja vaatimalla kansallistuntoa paremmin vahvistavaa taidetta. Moniarvoisuudesta, vaikeaselkoisuudesta ja sivistyksestä tulee yhtäkkiä pilkkasana. Vanhasta tulee uutta tärkeämpää ja kulttuurin on tuotettava välittömiä hyötyjä.

Ajatus sanomalehteä tilaavasta, teatterissa käyvästä, Ylen uutiset katsovasta, kirjakerhoon kuuluvasta ja pöydän ääressä perheen kanssa illallista syövästä normisuomalaisesta on pitkälti kuollut. Pääsylippujen hintoja enemmän ratkaisevat tuttavien tavat ja kilpailu ihmisten ajasta. Ylhäältä määrätyistä normeista vapautuminen on monella tapaa hyväkin asia, mutta samalla se paljastaa taiteen taidetta uhkaavan kriisin.

Suomen näkökulmasta varoittava esimerkki on Alankomaat. Siellä populistien tukea tarvitseva hallitus ilmoitti leikkaavansa kulttuurista tavalla, joka on väkivaltaisempi ja suoraviivaisempi kuin missään. Hallitus ilmoitti näkevänsä museot keskeisenä osana kansallista itsetuntoa, jolloin niistä ei leikata. Sattumaa ei ollut, että nälkäkuurille päätyivät näyttämö- ja kuvataiteet. Siis ne taiteenlajit, jotka olivat eniten sohineet populismia tai tuottaneet hämmennystä. Myös orkestereita vähennetään ja festivaaleja tuetaan jatkossa kahdenkymmenen sijasta vain yhtä. Vasemmistoeliitin raivotessa valtiosihteeri Halbe Zijlstra selitti ratkaisujaan puhumalla itsestään tavallisena Kansan miehenä, jolla on työhuoneen seinällä valtion kokoelmista lainattu kivan värinen taulu, jonka tekijää hän ei tiedä.

Hollannin hallituksen tapa puhua kulttuurista ja taiteesta on yhä yleisempi. Siinä kulttuuri asemoidaan osaksi eliittiä ja siten puhuja määrittää itsensä osaksi “tavallista” kansaa. Valtiosihteeri Zijlstran mukaan taide on nykyään on vaikeaa ja itseriittoista – ajatus, josta monet ovat ainakin salaa samaa mieltä.

Tämän rinnalle tuotiin ajatus yksilönvapaudesta. Ihmisten pitäisi kuulemma saada päättää lompakollaan, mikä taide on arvokasta. Se rakentuu liioitellulle liberalismin ajatukselle siitä, että me tiedämme täysin, mikä meille on hyväksi. Houkutteleva ajatus, mutta ei kovin tosi. Teemme enemmän valintoja muiden toiminnan ja omien rutiiniemme tuloksena kuin järkiperäisen harkinnan perusteella.

Mutta kuten alussa mainitsin, viattomia eivät ole taiteen tekijät ja tukijatkaan. Suomessakin hyvin rahoitettu taidekenttä on menettänyt kosketuksen kansaan. Meilläkin kulttuuriväki asemoituu helposti hyvin lähelle koulutettuja kaupunkiliberaaleja, keski-ikäisiä kulttuurin suurkuluttajia ja omia ystäviään.

Ihmisten kokemusta arvostava ja hyödyntävä tekeminen määritellään “yleisötyöksi”, jonka ei edes niin salailtu tarkoitus on houkutella ihmisiä perinteisen tekemisen pariin. Ihmisten kanssa tehtävää taidetta on verrattu alentuvasti päiväkoteihinkin. Omaa tekemistä ja arvoa ei juurikaan olla jouduttu perustelemaan eikä erimielisten kanssa olla totuttu juttelemaan. Sormi menisi meilläkin Hollannin lailla suuhun, jos taidepiirit joutuisivat ensimmäistä kertaa vuosiin perustelemaan, mihin heitä ja heidän työtään tarvitaan. Tähän myös Pekka Kuusisto viittasi festivaalin ohjelmassa sanomalla, että ”tuntuu vaikealta perustella ammattia, jossa vaurastuminen ei ole tavoitteista ylimpänä.”

Yleisimmät yritykset puolustaa taidetta ovat puhe luovista aloista ja hyvinvointivaikutuksista. Molemmat sinänsä tärkeitä asioita, mutta eivät lisää arvostusta taiteellista työtä kohtaan. Suomen Kulttuurirahaston yliasiamies Antti Arjava hämmästeli äskettäin, että kulttuuri tuntuu olevan ainoa politiikan alue, jossa tekijät eivät halua poliitikkojen olevan kiinnostuneita tehdyn työn sisällöstä. Tämän ja taistolaisuuden painolastin vuoksi kulttuurista puhuessaan poliitikot yleensä todistelevat sivistyneisyyttään sen sijaan, että he tekisivät politiikkaa.

Taiteen ympärillä oleva julkiso eli sen omakseen kokevien ihmisten joukko on huolestuttavan kapea. 1960-luvulla rakennettiin valtavat teatterit ja konserttitalot kulttuurin demokratisoimiseksi, mutta sen jälkeen on oikeastaan unohdettu kehittää parempia tapoja lähestyä taidetta. Kulttuurihallinnossa kytee yhä vahvana ajatus siitä, että ihmisille maksuttomana tarjottu taide olisi hyväntekeväisyyttä. Tekijäkunnassa elää vahvana ajatus esiintymisestä vain kaikki ehdot täydellisesti täyttävissä tiloissa, vaikka hyvin tiedetään, että tiettyjä ihmisiä ei niihin ikinä saada eikä noita tiloja saada jokaiseen lähiöön ja pikkukuntaan. Kuntien kulttuuritoimissa ollaan hyvin varovaisesti tehty yleisötutkimuksia kulttuurilaitoksista, koska niiden pelätään näyttävän karmaisevia totuuksia. Varoittavana esimerkkinä toimii keskisuuren suomalaisen kaupungin tutkimus orkesterin yleisökunnasta, jonka mukaan keskimääräinen katsoja oli vanhentunut kahdenkymmenen vuoden otosvälillä noin kaksikymmentä vuotta.

Kulttuuria tuotetaan kansalaisille pitkälti teollisen yhteiskunnan malleilla – samaa tavaraa edullisesti isolle määrälle ihmisiä. Eikä se enää oikein kelpaa.

Eli mitä nyt? Palaan siihen kohta Mozartin jälkeen.

–

Tämän kauneuden keskellä on hyvä pohtia, että siis mitä nyt. Vaikka uskon yhteiskunnan tarvitsevan taidetta ja taiteen yhteiskuntaa, tulevaisuudessa tarvitaan hyvin erilainen suhde kuin kollektiivin ajatukseen tähtäävässä kansallisvaltiossa tai itsekkyyden ajatukselle perustuvalla puhtaalla markkinalla.

Huoli irtautumisesta liittyy kohdallani vahvasti siihen, että kulttuuri on olennainen osa onnellisuutta eli elämisen arvoista elämää. Yhdysvaltalainen filosofi John Dewey puhuu inhimillisten suhteiden ajasta demokratian kehittyneempänä ja parempana vaiheena. Inhimillisten suhteiden ajalla julkinen elämä eli demokratia on toimintaa. Deweyn ajattelussa yhteisen toiminnan mahdollisuudet ovat tärkeämpiä kuin hallintorakenne, kansalliset rajat tai yksilön täysi vapaus.

Me ihmiset tarvitsemme onnellisuuteemme sekä mahdollisuuksia toteuttaa ainutlaatuista itseämme että tuntea olomme hyödyllisiksi ja tarvituiksi. Inhimillisen ajan elinehtoja ovat herkkyys, kokeilevuus, valppaus ja toiseus. Inhimillisten suhteiden aika vaatii epäselvän sietämistä, tuottamista ja arvostamista. John F. Kennedy kuvasi taiteen yhteiskunnallisia mahdollisuuksia 1963 pitämässään puheessa osuvasti: “Odotan innolla Amerikkaa, joka ei pelkää armoa ja kauneutta.”

Yhä pienempi osa ihmisistä haluaa valmiita ratkaisuja. Ihmiset haluavat kokemuksia läsnäolosta, erityisyydestä, kuulluksi tulemisesta ja yhteisöstä. Tämä tarkoittaa taiteen tekemiselle jotain aivan muuta kuin suomalaisuuden rakentamista kuvin ja sävelin tai komiteatyönä suunniteltuja sisältöjä. Valtiouskon tilalle on tarjottava jotain, joka luo uskoa ja kokemuksia yhteiseen. Inhimillisten suhteiden aika ja julkisoiden synty edellyttää sitä, että me ymmärrämme, että sellainen asia kuin ´me´ on mahdollinen, että meillä on oikeus se muodostaa ja että ´me´ voimme olla tuottamassa ratkaisuja tunnistamiimme toiveisiin ja ongelmiin.

Tämä on sitä, missä taidetta tarvitaan akuutimmin kuin viimeiseen sataan vuoteen. Tässä taide voi löytää sen julkison, joka puolustaa sitä vaikeinakin aikoina. Taide voi uskoakseni muuttaa höttöisen demokratiapuheen toiminnaksi. Siksi taide myös tarvitsee yhteiskunnan tukea: se on keskeinen meidän synnyttäjä.

Mitä tämä sitten tarkoittaa taiteen tekemisen näkökulmasta? Yhteiseen hyvään elämään houkuttelu vaatii suostuttelua ja viekoittelua – sekä törmäyttämistä. Taiteen tulee olla intohimoisesti kiinni ihmisissä ja hyvässä elämässä. Taiteen tulee antaa meille lupa ja opettaa meitä olemaan auki, aulis, vaikuttunut, herkkä, raivostunut tai vain hiljaa toisen kanssa. Se tarkoittaa tekoja, joilla taide tunkeutuu ihmisten elämään ja mieleen sekä osoittaa kiinnostusta ihmisten kokemusta kohtaan.

Kyse on muutoksesta yksimielisyydestä herkkyyteen ja monimielisyyteen. Kennedyn mukaan Yhdysvallat ei ollut siellä 1960-luvulla – eikä minusta Suomi ole siellä nyt. Meistä kukaan ei tiedä, millaista siellä on. Se on pelottavaa. Murroskohdat nostavat niin 1920-luvulla, 1960-luvulla kuin nytkin fasistisia äänenpainoja esille. Roiskaistut ja yksinkertaistavat vastaukset sekä lähes diktatorinen johtajuus tuntuvat houkuttelevalta – minustakin. Se on inhimillistä. Ihmisiä pelottaa ihan aidosti putoaminen ulos laidoilta, jonnekin pimeään.

Taiteella ja taiteilijoilla on tässä valinnan paikka. Nykyinen liian tiukka liittolaisuus eliitin kanssa on pitkällä aikavälillä vaarallista. Liian tiivis suhde tekee taiteesta uudistajan sijasta ylläpitäjän. Vallankumousta ei voi tilata.

Mutta vaarallista on myös täysi irrallisuus. Taide tarvitsee laajemman tukijajoukon. Tätä rakennetaan niissä tilanteissa, joissa ihminen tuntee itsensä tervetulleeksi ja kyvykkääksi. Se tarkoittaa aivan täysin muuta kuin taiteen sisältöjen politisointi. Se voi olla yhtä lailla isä-lapsi-päivä taidemuseossa vaikean nykytaiteen edessä kuin yllättävä matkataide turkulaisessa paikallisbussissa. Se voi olla Auttoisten taidekeskuksen voimamieskilpailuja ja kuolema-aiheista nykytaidetta yhdistelevä kesätapahtuma tai ahtaan paikan kammoa tuottava Britannian paviljonki Venetsian biennaalissa. Se voi olla huippumuusikon ja koulun kuoron yhteisesitys vanhempainillassa tai vanhainkodissa. Se voi olla oman tarinan muuttuminen taiteen keinoin joksikin yksittäistä tilannetta suuremmaksi tai taiteeseen törmääminen Siwan parkkipaikalla. Tai se voi olla ainutlaatuinen ilta kesäisessä Halosenniemessä, jossa uskallamme yhdessä herkistyä ja olla auki. Tai se voi olla tuttavan innostunut kertomus mykistävästä teatteri-illasta.

Toivoa minulle luo se, että nämä ovat kaikki jo olemassaolevia tapoja. Kyse onkin siis skaalasta — ja politiikasta. Politiikasta, jossa taidelaitokset hakevat erityislaatuista profiilia, jossa kuntien kulttuuritoiminnassa on vahvemmin kuraattorimainen ote ja jossa museot ovat maksuttomia, todellisia julkisia tiloja.

Me kaikki tunnemme tarinan siitä, mitä taide teki, kun Suomi luotiin. Me tunnemme tarinan Lapin- ja Karjalan-retkistä ja kosteista illoista Kämpin baarissa. Nyt taidetta tarvitaan olemaan hyvän ja inhimillisen elämän puolella. Taide voi auttaa rakentamaan hyvään elämään vaadittavia julkisoja. Samalla taide tarvitsee yhteiskuntaa, jossa on tilaa myös heikkoudelle ja vaikeudelle – sellaisille asioille kuin nykytanssi, vieroitushoidot tai kaatopaikkojen sijoittaminen. John F. Kennedyn veli Bobby kuvasi käsissä olevaa haastetta sanomalla, että tehtävämme yhteiskunnan uudistajina on taltuttaa ihmisen raakalaisuus ja tehdä elämästä tässä maailmassa hellää.

Taiteen näkökulmasta kyse on enemmän luvasta ja kyvystä olla toisin muiden kanssa kuin valmiiksi kirjoitetuista vastauksista yhteiskunnan ongelmiin. Minusta taiteilijoiden näkökulmasta ratkaiseva kysymys on, mitä he tekivät, kun tämä Suomi-niminen tarina hajosi.