Uusi eduskunta 2011, parempi kuva Suomesta?

Edustuksellinen demokratia on pohjimmiltaan kansan peili. Uusi eduskunta on yksi kuva Suomesta ja suomalaisista vuonna 2011. On edustuksellisen demokratian vähättelyä väittää, että vaalitulos olisi vain kansalaisten reaktioita hallituspolitiikan päätöksiin tai vaalikampanjohin. Vaalitulos kertoo jotain myös suomalaisen yhteiskunnan pitkäaikaisemmasta muutoksesta. Tämä kirjoitus tarjoaa muutaman mahdollisen tulkinnan sille, mitä eduskuntavaalit 2011 kertovat Suomesta nyt.

Demokratia on demografiaa

Ikääntymisestä ja sen vaikutuksista suomalaiseen yhteiskuntaan on puhuttu paljon. On selvää, että tuskin mikään muu asia muuttaakaan suomalaista yhteiskuntaa 2010-luvulla kuin ikääntyminen. Ikääntymisen vaikutuksia politiikkaan ja puoluepolitiikkaan on käsitelty kuitenkin vähemmän. 2000-luvun alussa rohkeimmat tulevaisuusajattelijat visioivat 2010-luvun Suomea, jossa eläkeläisten puolueesta on tullut maan suurin vaikuttaja (kts. Jaakko Lyytisen Ylioppilaslehteen vuonna 1999 kirjoittama Suomi vuonna 2017).

Eläkeläisten puolue tuli mutta jäi totaalisesti marginaaliin. Sen sijaan muut puolueet suuntasivat viestiään, puoluepolitiikan peruslakien mukaan vähän opportunistisestikin,  kasvaville eläkeläismassoille. Näiden vaalien yksi harvoista puolueiden kantoja eriyttäneistä todellisista sisältökysymyksistä oli keskustelu eläkkeistä ja niiden kehitystä ohjaavasta taitetusta indeksistä.  (kts. Jaakko Lyytisen Helsingin sanomien sunnuntaisivuille vuonna 2011 kirjoittama Sukupolvihuijaus).

Vuoden 2011 Seniori-Suomen politiikka ei ole kuitenkaan pelkkää kamppailua taitetusta indeksistä – se on paljon laajempi asia. Äänioikeutettujen keski-ikä on ollut kaksissa viimeisissä eduskuntavaaleissa 50 ikävuoden pinnassa ja jatkaa nousuaan. Tämä tarkoittaa, että enemmistö äänioikeutetuista on käynyt äänestämässä ensimmäistä kertaa Kekkosen aikana. Puolueet ovat yhä samat kuin silloin mutta yhteiskunta ja politiikkakin hyvin erilaista.

Vastaavasti kansanedustajien keski-ikä ei ole noussut. Politiikka ei tältä osin ole myötäilyt väestömuutosta. Puolueita johtaa nyt porukka, joka on liberaalia, viettää arkeaan kaupungissa, on nähnyt maailmaa ja suuntautunut kansainvälisesti. He ovat hankkineet kannuksensa eduskunnassa, joka säätää lait osana Euroopan unionia, usein siis europarlamentin päätöksiä vain soveltaen. Näiden ominaisuuksiensa puolesta puolueiden keulakuvat muistuttavat hyvinkin paljon toisiaan – ja eroavat samojen ominaisuuksiensa ja arvojensa suhteen äänestäjien enemmistöstä. Osittain siksi, että muuta reittiä politiikan huipulle kuin politiikkaa satanen lasissa nuoresta pitäen tekemällä ei juuri enää ole.

Emme tarkkaan tiedä, mistä perussuomalaiset saivat valtavan joukon uusia äänestäjiä. Yleisenä veikkauksena on, että äänet ovat tulleet keskustan, SDP:n ja vasemmistoliiton entisiltä kannattajilta – mahdollisesti juuri iäkkäämmiltä äänestäjiltä. Nämä ihmiset tunnistivat itsensä 80-luvun valtapuolueiden johtajien puheista mutta eivät enää samojen puolueiden uusien johtajien linjauksista 2000-luvulla. Luultavasti Arhinmäellä, Kiviniemellä ja Urpilaisella ei ollut edes kauheasti mahdollisuuksia oppia kieltä, jolla näiden äänestäjien sydämet olisi saanut voitettua puolelleen. Niin kaukana kokemuksellisesti nämä ihmiset ovat puolueidensa vanhoista kannattajista.

Erilaiselle poliittisille tuotteelle oli tilausta. Tarvittiin vain tarpeeksi hyvä tuote ja kampanja. Timo Soini rakensi tämän tuotteen yrittämällä ja erehtymällä, oikeaa ajoitusta sitkeästi odottaen.

Suomen poliittisen kentän uusjako tuskin selittyy kokonaan väestön ikärakenteen muutoksella mutta yksi keskeinen syy se silti on. Tämän kirjoitussarjan seuraavissa osissa pohdin kahta muuta mahdollista selitystä: eri väestöryhmien hiljaista erkaantumista eli digitaalista balkanisoitumista ja äänestäjien muuttumista kuluttajakansalaisiksi.