Työn tulevaisuudesta puhutaan tällä hetkellä erittäin paljon. Mediassa kiertävät tutut tarinat. Esimerkiksi pohditaan työn loppua ja ajoittain myös työstä vapautumista, siis sitä, että mitä yhteiskunnassa seuraa työtehtävien vähentymisen myötä (esim. The Atlantic elokuussa 2015). Toisaalta mietitään sitä, millä tavalla teknologia tuhoaa työtä (esim. MIT Tech Review kesäkuussa 2013). Selvästi kehitys ei kuitenkaan koske pelkästään sitä, miten teknologia suoraan korvaa työn tekemistä, sillä mediasta löytyy myös tarinoita siitä, millaisia vaikutuksia alustataloulla ja muilla teknologian mahdollistamilla uusilla työn tekemisen rakenteilla voi olla työn tekemiselle (New Statesman tammikuussa 2016). Työn luonne muuttaa myös työn tekemisen tapoja ja työtiloja (esim. HS 14.4.2016). Paljon puhutaan myös perustulosta (ks. New York Times 17.12.2016), ja erityisen paljon siitä, kenelle tulevaisuudessa on töitä ja kenelle ei (esim. HS 27.9.2015 & HS 10.12.2013).

Koska työstä puhutaan paljon, on hankalaa tietää, millä asioilla on väliä.

Demos Helsingin Työ 2040 -skenaarioraportin perustella on mahdollista esitellä viisi teesiä, joilla ainakin on väliä. Nämä teesit ovat

1. Työ on jo muuttunut
2. Muutoksen ajurit ovat digitalisaatio, globalisaatio ja väestön ikääntyminen
3. Palkkatyön polarisaatio: Matalapalkkaiset työt lisääntyvät
4. Sekatyö: ammatinkuvat katoavat
5. Tarvitaan uudenlaisia kyvykkyyksiä – kaikilta

Näihin väitteisiin paneudutaan tässä blogitekstissä.

Työ 2040 -skenaarioraportti

Työ 2040 -skenaarioraportissa esitellään erilaisia asiantuntijoiden kanssa yhteiskehitettyjä skenaarioita työn tulevaisuudesta. Erityisenä tavoitteena oli parantaa työ-keskustelun laatua ja tarkkuutta. Kahdessa noin 50 hengen asiantuntijatyöpajassa rakennettiin yhteensä kuusi skenaariota, joista tiivistettiin kolme monipuolista, työn tulevaisuuksien erilaisia puolia paljastavaa skenaariota raporttia varten.

Raportissa esitellyt skenaariot ovat “Kunnialliset puurtajat”, “Taipuisat tekijätyypit” ja “Taikurien talous”.

Kunnialliset puurtajat -skenaarion keskeinen havainto on, että työ ja työpaikka ovat eri asioita. Tässä skenaariossa nykyisen kaltainen työsuhde säilyy osana työkulttuuria, mutta varsinainen työn sisältö muuttuu monilla työntekijöillä monipuoliseksi ad hoc -keikkatyöksi. Tämä on mahdollista työnvälityksen kitkaa vähentämällä. Työntekijöillä on varma palkka ja työsuhde, ja yritykset löytävät oikean tekijän kuhunkin tehtävään helposti. Skenaariossa ihmisten ammatti-identiteetin tilalle tulee yhä vahvemmin työpaikkaidentiteetti.

Kitkaa vähentävät työnvälitysyritykset tasapainottavat uuden talouden rakenteellisia epäreiluuksia, jakavat työtä ja takaavat toimeentuloa. Ne ovat yrityksiä, joissa ei jaeta ainoastaan transaktioita tai arvoa, vaan myös elämäntapoja, poliittisia agendoja ja merkityksen rakentumista. Työnvälitysyritystä voi vaihtaa elämäntilanteen mukaan.

Taipuisat tekijätyypit -skenaario on maailma, jossa työ on hajautunut organisaatioista verkostoihin ja työsuhteista produktioihin. Produktiot tarkoittavat sitä, että itsenäiset yrittäjät ja työkollektiivit kokoontuvat rajatuksi ajaksi yhteen työskentelemään tietyn tuotannon parissa. Työ perustuu yhteiseen ongelmanratkaisuun. Kun ongelma on ratkaistu, tekijät hajaantuvat muihin porukoihin ja produktioihin.

Tässä skenaariossa työelämä on siis produktioperustaista työtä, jossa yksittäiset ihmiset ja pienet yritykset myyvät osaamista toisilleen löyhissä verkostoissa. Työ liittyy ennen kaikkea ihmiskunnan suurten ongelmien, kuten ilmastonmuutoksen, ratkaisemiseen. Työurat ovat lineaarisen sijaan polveilevia. Jatkuva uuden oppiminen ja kouluttautuminen on tehty skenaarion maailmassa helpoksi ja kannattavaksi, joten yksilöt siirtyvät urallaan joustavasti korkeaa koulutusta vaativasta asiantuntijatyöstä suorittavampiin keikkatöihin ja toisin päin – taipuisasti.

Taikurien talous perustuu verrattain laajasti hyväksyttyyn epätasa-arvoon: vuonna 2040 pieni osa ihmisistä on merkittävästi tuottavampia kuin muut (hypertuottavuus). He ovat globaalien kilpailullisten yritysryppäiden palveluksessa ja tuottavat suurimman osan taloudellisesta arvosta. Tämä eliitti on kuitenkin meritokraattisesti valikoitunut,

ja heidän työllään rahoitetaan laajasti yhteiskunnan palvelut sekä suuri osa muiden työstä. Ennakoiva verotus (predistribuutio) takaa menestymisen mahdollisuudet kattavasti, eikä sosio-ekonominen asema juurikaan periydy.

Rahalliset tuloerot kasvavat, mutta työstä ja vaihdannasta on mahdollista saada muutakin kuin rahallista vastiketta, minkä johdosta subjektiivinen elintaso ei juurikaan järky. Isoin ongelma, joka syntyy kilpailullisen ja ei-kilpailullisen työn eriytymisestä on alueellisen epätasa-arvon kasvu.

Suomi on voittanut yhteiskunnallisessa muutoksessa, sillä se on onnistunut vetämään puoleensa globaaleja yrityksiä helposti hyödynnettävällä ja mittavalla, tuotekehitykseen käytettävällä kansalaisdatallaan.

Itse skenaarioita tärkeämpää ovat kuitenkin johtopäätökset: kuinka hyvä työelämä rakennetaan, millaisia näkökulmia on jatkokeskusteluissa otettava huomioon, ja mitä keskusteluja on ylipäätään käytävä. Tässä tekstissä esiteltävät teesit liittyvät näihin johtopäätöksiin.

YKSI. Työ on jo muuttunut

Vielä 1950 45,9% suomalaisista työskenteli maataloustöissä (Suomen tilastollinen vuosikirja 1960). Suomi oli pienyrittäjyyden varaan rakentuva maatalousyhteiskunta. Työhön ei liittynyt nykyisenkaltaista käsitystä työajasta. Sen sijaan, että työ ja perhe olisivat olleet vastinpareja, ne pelasivat yhteen. Työtä tehtiin perhettä varten, ja perhe eli toisaalta työn rytmissä. Työllä ei välttämättä myöskään ollut työnantajaa, eikä työpanoksella voida sanoa olleen myyjää.

Työsuhteitakaan ei siis ollut, eikä myöskään johtajia siinä merkityksessä kuin nykyään, vaikka sodan perusteella hierarkinen organisaatiomalli olikin tuttu. Kukaan ei puhunut ylitöistä. Työtä tehtiin luultavasti aika paljon, ainakin ajoittain, ja se oli rankkaa, vaarallista, manuaalista.

Kahdeksankymmentäluvulle tultaessa työ oli muuttunut merkittävästi. Tuttuja asioita olivat niin kuukausipalkka, työn tekeminen pienyhteisöissä, joihin kokoonnuttiin toistuvasti samaan aikaan joka päivä yhdessä sovituksi ajaksi, ja jossa johtaja komensi tekemään erilaisia tehtäviä. Itsenäisyys ja itsemääräämisoikeus oli tavallaan menetetty, mutta vastineeksi elintaso nousi ja monet pääsivät siisteihin sisätöihin. Työnantajat, työntekijät, työpaikka ja työaika toimivat meille tutulla tavalla – ja sanat tarkoittivat osapuilleen samaa kuin nykyään.

Jos 2017-vuoden työelämään tottunut suomalainen ajautuisi menneisyyteen samaan tehtävään kuin missä hän tällä hetkellä on, hän tunnistaisi kyllä työn tekemisen tavat ja käytännöt, vaikka työympäristö olisikin luultavasti monelta osin hieman ummehtuneempi kuin nykyään.

Toisin sanoen olemme yhä jumissa 80-luvun käsitteissä ja ajattelumalleissa. Tarkoittaako tämä sitä, että työ ei ole muuttunut?

Ei. 90-luvun taitteessa jotain tapahtui: tuottavuus jatkoi nousuaan entisellä tavalla, mutta työntekijöiden osuus tuottavuushyödyistä ei enää kasvanut. Työntekijöiden kyvykkyys on teknologian ja muiden muutosten myötä kasvanut, eli jokainen meistä voi tehdä enemmän kuin aiemmin, mutta tämä ei ole näkynyt hyötyinä työntekijöille vaan ainoastaan tuottavuuden lisääntymisenä.

Näin on käynyt aiemminkin. 1700-luvun lopulla teollistumisen myötä tuottavuus kasvoi valtavasti ja kiihtyen. Kesti kuitenkin yli 50 vuotta, ennen kuin tämä tuottavuuskasvu näkyi työntekijöiden hyötynä. Tätä ennen teollisuustyö pääasiassa kurjisti tai piti samana suurten massojen hyvinvointia. Ajanjaksoa kutsutaan Engelsin paussiksi. Kurjistumisen myötä esimerkiksi Marx innostautui kirjoittamaan kommunistisen manifestinsa, ja lopulta, työelämän kurjistumiskehityksen seurauksena kehitettiin monet meille tutut yhteiskunnan piirteet kuten hyvinvointivaltio, moderni verotusjärjestelmä ja nykyaikaiset ammattiliitot. (Lue lisää Engelsin paussista ja siitä, mitkä ratkaisut auttavat tulevaisuuden Suomea eteenpäin Sitran ja Demos Helsingin julkaisusta Seuraava erä, seuraavaera.fi)

On siis niin, että vaikka kaikki työelämässä ei muutu, jotkin asiat ovat jo muuttuneet. Kyvykkyyksien lisääntymisen myötä kukin yksittäinen työntekijä voi tehdä monipuolisempia tehtäviä. Tästä syystä työnkuvat pirstaloituvat; vaikka ammatit pysyvät, ammattien sisällöt monipuolistuvat ja siksi ammatinkuvat katoavat. Postimiehiä on jatkossakin, mutta he seuraavat liikennemerkkien sijainteja, leikkaavat ruohoa ja hoitavat vanhuksia postinjakelun lisäksi. Sen lisäksi että ammatinkuvat katoavat, myös työn jakaminen on muuttunut. Lisäksi meille tutut käsitteet kuten työaika, (fyysinen) työpaikka ja toimeentulo ovat jo nyt järjestyneet hyvin eri tavalla kuin aiemmin. Työaika on yhä laissa määrätty, mutta yhä useampaa työtä on kummallista yrittää tehdä vain työaikana, kun sähköiset välineet ovat kaikkialla ja työn luonne yhä enemmän ongelmanratkaisua (eivätkä ratkaisut odota että kello tulee 8). Melkein jokainen työntekijä tekee työtä yhä työpaikalla, mutta sille ei enää ole niin suurta tarvetta, koska monessa tehtävässä ei enää tarvita kalliita, yhdessä sijainnissa olevia teollisuuskoneita. Lisäksi, tulonjakoon liittyen, itsensätyöllistäjien määrä on kasvanut merkittävästi ja yrittäjyyden merkitys on kasvanut yhteiskunnassa.

Voidaan siis sanoa, että aiemmin työ on muuttunut erityisesti työtapojen, yhteistyön tapojen ja osaamisvaatimusten osalta. Onkin tärkeää kysyä, missä määrin työ muuttuu jatkossa eri tavalla?

KAKSI. Muutoksen ajurit ovat ATK, globalisaatio ja väestön ikääntyminen

Joissain media-alan yrityksissä on viime vuosina saateta huokaista helpotuksesta: olipa tuo digitalisaatio kova paikka, onneksi se on ohi ja tilanne nyt tasoittunut. Paitsi ettei ole: digitalisaatio on vasta alussa. Sen lopputuloksena maailma hyperkytkeytyy kun digitalisaatio siirtyy yhä lisääntyvissä määrin osaksi fyysistä todellisuutta. Siksi naftaliinista kaivettu termi ATK, automaattinen tietojenkäsittely, on tärkeämpi termi kuin lyhytaikainen hupatus “IT”, eli informaatioteknologia. Myös digitalisaatio on ongelmallinen termi, koska neuroverkkopohjainen laskenta tapahtuu jatkossa yhä useammin analogisissa todennäköisyyspiireissä digitaalisten sijaan.

Koska softwarea on nopeampi muuttaa kuin hardwarea, digitalisaatiokehitys on ehtinyt vaikuttaa vasta osaan työn piirteistä. Erityisesti tietotöiden luonne on muuttunut, mutta vahvoista ammattirakenteista johtuen muutos ei vielä täysimääräisesti näy. Jatkossa uudenlaisia osia työtehtävistä ja ammateista tulee muuttumaan. Erityisesti digitaaliset työkalut ovat muokanneet yhteistyön tekemisen tapoja. Joidenkin määritelmien mukaan työ on juuri tätä, yhteistyötä. Siksi Google Docsit, chatit ja puhelin eivät ole työn muutoksen kannalta lainkaan vähäpätöisiä muutostekijöitä. Kehitys myös etenee: kuvittele vaikkapa kokousten automaattinen litterointi. Aivan lähellä on se aika, kun voi tehdä esimerkiksi sellaisen systeemin, joka tunnistaa keskusteluissa käytettyjä avainsanoja ja pitää huolta, että samoista asioista samassa organisaatiossa puhuvat tietävät toisistaan.

Vaikka koneoppiminen ja ison datan käsittely vaikuttavat erityisesti rutiininomasiin asiantuntijatehtäviin, kuten korkeakoulutettujen ja kalliiden asiantuntijoiden tekemiin analyyseihin, teknologian kehitys ja erityisesti hyperkytkeytynyt, sensoroitu maailma mahdollistaa uusien työnteon alustojen syntymisen. Ne rakentavat täysin uudenlaisia työmarkkinoita, joihin on luotava uusia sääntöjä, käytäntöjä ja niin edelleen.

ATK muuttaa siis erityisesti työn tekemisen luonnetta ja ehtoja.

Toinen keskeinen muutosilmiö on globalisaatio. Vaikka globalisaatiokehityksen tulevaisuus on uhattuna poliittisista syistä johtuen, on hyvä huomata, että globalisaatio on yhdistänyt erityisesti kaupungit. On mahdollista, että globalisaatiokehitysksen seuraava luonnollinen askel onkin yhdistää maaseudut yhä tiiviimmin kaupunkiseutuihin. Globalisaatio näkyy työn kysynnän ja toisaalta tuotannon muutoksina. Tietynlaista epäsuhtaa on havaittavissa siinä, että globalisaatio on siirtänyt tuotantoa Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta Aasiaan, ja toisaalta suurin maahanmuuttopaine kohdistuu ensin mainittuihin Afrikasta ja Lähi-idästä. Tämä on Euroopan kannalta positiivinen kehitys, jos luottaa näkemykseen, jossa työn tarjonta luo kysyntää. Ainakin siinä tapauksessa maahanmuuton aggressiivinen suitsiminen on väärin paitsi eettisestä, myös taloudellisesta näkökulmasta.  

Kolmas tärkeä muutosilmiö on väestön ikääntyminen. Isoin yksittäinen työelämän muutos on, että Suomi vanhenee. Eliniän kasvu on positiivinen asia, mutta työlle tämä tarkoittaa suurta muutosta. Meidän pitää jaksaa jatkaa työntekoa muodossa tai toisessa yhä vanhemmaksi. Tämä ei tapahdu yksinomaan pakottamalla, ja tarvitsemmekin joustoa, uusia ideoita ja taitoa jatkaa työuriamme hieman nykyistä pidemmälle.

Väestön vanhenemiseen liittyen puhutaan myös paljon tuotannollis-taloudellisista seikoista, mutta paljon vähemmän ikääntyvän väestön kulttuurillisista vaikutuksista. On nimittäin niin, että ketterä muutos on aiemmin tapahtunut pitkälti silloin kun nuoria ihmisiä siirtyy kaupunkiseudulle tekemään asioita uudella – usein vähän kummallisella tai huonolla tavalla. Kuinka innovaatioita ja muutosta voi tapahtua kokeneiden ja tietyt toimintamallit omaksuneiden ihmisten toimesta? Miten ikääntyvän väestön ketteryyttä ja muutoshalukkuutta on mahdollista korostaa?

KOLME. Palkkatyön polarisaatio: Matalapalkkaiset työt  

Taloustieteilijä Branko Milanovicin kuuluisasta elefanttikäyrästä on tullut graafi, joka selittää politiikassa kaiken brexitista Trumpiin ja persujen jytkyyn. Käyrän mukaan globalisaatiosta on hyötynyt kasvavien talouksien keskiluokka, kun taas rikkaiden maiden alempi keskiluokka on kärsinyt. Nopeasti sitä katsoessa näyttää, että köyhimmät eivät hyödy talouskasvusta, kehittyvien maiden kasvavat tulot lisääntyvät erityisesti Aasian maissa, länsimaisen keskiluokan tulojen kasvu on pysähtynyt ja globaalin eliitin tulojen kasvu on ollut merkittävää. Todellisuus ei ole näin selvä: kasvottoman globalisaation sijaan syy populismin nousuun löytyy pitkälti kansallisvaltioiden politiikasta.

Milanovicin elefanttikäyrä selitettynä

On kuitenkin niin, että palkkatyö on polarisoitunut.

Goos, Manning ja Saloman (2014) kuvaavat eri palkkatöiden osuuksia useissa Euroopan maissa

Kuva näyttää, kuinka eri Euroopan maissa Nokia-aikakaudella 1993-2008 keskipalkkaisten töiden osuus vähentyi ja suurmmaksi osaksi korkeapalkkaiset työt lisääntyivät, erityisesti Suomessa. Nyt kehitys on joidenkin arvioiden perusteella kääntynyt toisen suuntaiseksi, mutta niin, että keskituloisten töiden väheneminen jatkuu – ainoastaan vaihtuen tällä kertaa matalatuloisiksi töiksi. Se voi johtua siitä, että tietotöiden automatisoituessa (tai siis tietotyöntekijöiden tullessa yhä kyvykkäämmiksi), on yhä vaikeampaa nousta ylöspäin organisaatiohierarkiassa, ja silloin matalapalkkatöissä työn tarjonta lisääntyy. Tämä taas vähentää entisestään intoa automatisoida näitä matalapalkkatöitä.

NELJÄ. Sekatyö: ammatinkuvat katoavat

Kuten todettua, teknologia parantaa kyvykkyyksiämme. Taksikuskin ei enää tarvitse tuntea katuja, kun mobiiliapplikaatio ohjaa häntä. Lääkäri saa pian diagnoosiehdotuksia ison datan avulla. Näiden uusien työkalujen vuoksi kyvykkäämmiksi tulleet työntekijät pystyvät siis tekemään monipuolisempia tehtäviä vähemmällä koulutuksella.

Keikkatyö on kuitenkin eri asia kuin sekatyö. Se, että ihmiset ovat kyvykkäämpiä ja kenties tekevät yhä laajemmin määriteltäviä tehtäviä ei tarkoita vääjäämättä sitä, että työ siirtyy alustoille. Muun muassa posti on osoittanut, että työsuhteisille ihmisille voi tarjota monipuolisia työtehtäviä. Se voi kuitenkin johtaa ammatinkuvien häviämiseen.

Ammatinkuvien häviämisen kiihtyminen johtaisi perinteisten ammatti-identiteettien murtumiseen ja toisaalta uusien syntymiseen. Kun ammatti-identiteetti ei enää perustu selkeästi rajattuun ja koulutuksella hankittuun tietoon tai osaamiseen, työidentiteetti rakentuu monesta palasta. Työntekijän tekemä arvo koostuu esimerkiksi kyvystä yhdistellä eri kokonaisuuksia, empatiataidoista, kyvystä hakea tietoa tai inspiroida muita. Muutos voi olla merkittävä: teollisen maailman työn historiassa on siirrytty kiltaperusteisesta työnjaosta korostamaan erityisasiantuntijuutta. Tilastoissa erikoisasiantuntijoiden määrä on kasvanut suhteellisesti eniten. Kehitys kääntyisi siis päinvastaiseen suuntaan.

Koulutuksen avulla on mahdollista reagoida uusiin osaamistarpeisiin ja tuottaa laaja-alaisempia osaajia, mikä laajentaa ammatinkuvia. Koulutuksessa onkin jo nyt nähtävissä kehitystä, joka tukee ammatinkuvien häviämistä. Suomen perusopetuksen, lukio-opetuksen, ammattikoulujen ja ammattikorkeakoulujen opetussuunnitelmat ovat lisänneet ilmiöpohjaisuutta, jossa korostuu oppilaiden kyky yhdistellä laajoja kokonai- suuksia. Yliopistot ovat tehneet aloitteita laajojen opintokokonaisuuksien suuntaan. Toisaalta tarvitsemme sekä erikoistunutta osaamista että helposti sovellettavia taitoja. Yhdensuuntainen kehitys voi jättää kriittisiä taitoja koulutuksen marginaaliin.

Teknologinen kehitys aiheuttaa monien markkinoiden yhdistymistä: esimerkiksi kiinteistön omistajien kannattaa ryhtyä energia-alan toimijoiksi asentamalla aurinkopa- neeleja uudisrakennusten katoille.

Tulevaisuuden ammattikuvien häviämisen aste riippuu monelta osin teknologian kehit- tymisestä. Merkittävä oletus ammatinkuvien katoamisessa on, että työtä voidaan tehdä teknologia-avusteisesti ilman merkittävää asiantuntijuutta. Tällöin kriittistä on kyky sisällyttää asiantuntijuus teknisiin ratkaisuihin. Onkin mahdollista, että lähitulevaisuudessa asiantuntijuuden arvo nousee huomattavasti, jos asiantuntijuutta kyetään siirtämään laajalle yleisölle yhä paremmin, vaikkapa median kautta.

VIISI. Tarvitaan uudenlaisia kyvykkyyksiä – kaikilta

Edellä kuvattujen muutosten myötä arvontuotanto yhteiskunnassa muuttuu. Vaikuttaa selvältä, että teollisen ajan politiikka ei enää turvaa hyvinvointia (vrt. Engelsin paussi). Tarvitaan siis uusia ratkaisuja ja kyvykkyyksiä politiikan tekemiseen, politiikan välineisiin ja politiikan medioihin. Vaikuttaa siltä, että valtion tehtäväksi muodostuu tulevaisuudessa tukea kansalaisten kyvykkyyksien kasvua ja hyödyntämistä läpi elämänkaaren.

Yksittäisten ihmisten kannalta on hyvä huomata, että myös toimeentulon hankkiminen on taito. Millä tavalla tämä voisi näkyä sekä aikuis- että varhaiskoulutuksessa jatkossa?

Lisäksi on kysyttävä, mitä vastuita silottuu työnantajalle alustojen ja pirstaleisten ammatinkuvien tulevaisuuksissa? Yritysten on petrattava omia eettis-moraalisia kyvykkyyksiään toimia hyvinä työnantajina myös alustatalouden rakenteissa ja monien osaamisten ammatinkuvien työelämässä.

Lopulta on hyvä muistaa, että työn muutoksessa keskeistä on se, kuinka voidaan rakentaa yhä arvokkaammalta ja merkityksellisemmältä tuntuvaa elämää. Tällä hetkellä monet voivat työelämässä huonosti, monet ovat kiireisiä ja stressaantuneita, monille ei riitä työtä tai heille ei ole siunaantunut mahdollisuutta toimeliaisuuteen. Kun työn ympärille rakennetaan uusia käsitteitä, käytäntöjä ja tavoitteita, näiden ongelmien ratkaiseminen on keskeistä.