Mike Lydon: “Yleiskaava on staattinen ja vanhentunut siitä hetkestä alkaen, kun se on hyväksytty. Paikoille ominaisen hengen luominen antaa sille elämän.’’ Suurimmassa osassa pohjoista pallonpuoliskoa kaupunkeja suunnitellaan hitaan ja jäykän kaavoitusprosessin kautta. Prosessi luo raamit kaupungin kehittämiselle pidemmällä aikajänteellä, mutta se tekee nopeat muutokset ja kaupungin jatkuvan kehittämisen asukkaiden palautteen…
Mike Lydon: “Yleiskaava on staattinen ja vanhentunut siitä hetkestä alkaen, kun se on hyväksytty. Paikoille ominaisen hengen luominen antaa sille elämän.’’
Suurimmassa osassa pohjoista pallonpuoliskoa kaupunkeja suunnitellaan hitaan ja jäykän kaavoitusprosessin kautta. Prosessi luo raamit kaupungin kehittämiselle pidemmällä aikajänteellä, mutta se tekee nopeat muutokset ja kaupungin jatkuvan kehittämisen asukkaiden palautteen ja ideoiden pohjalta vaikeaksi. Kaupungit suunnitellaan valmiiksi arkkitehdin piirustuspöydällä, vaikka todellisuudessa mikään kaupungissa ei ole pysyvää.
Kuitenkin asukkaina tai turisteina löydämme usein mielenkiintoisimmat kokemukset kaupunkien pienistä yksityiskohdista, monimuotoisuudesta ja eteen sattuvista yllätyksellisistä paikoista. Ajankuvaamme värittävät ainutlaatuisten kokemusten hakeminen ja ainutkertaisuuden tunto. Kaupungeissa tällaiset tilanteet ja tapahtumat syntyvät usein ruohonjuuritasolla, kaupunkiaktivismin ja paikallisen yhteisöllisyyden seurauksena. Yksittäisten ihmisten aloittamista pienen yhteisön ideoista on versonut laajoja konsepteja, joista hyviä esimerkkejä ovat kaupunkipuutarhat, block partyt ja pop-up ravintolat. Tätä prosessia, jossa pienillä interventioilla muutetaan kaupunkia ja sen suunnittelulle asetettavia tavoitteita, Mike Lydon kutsuu Tactical Urbanismiksi. Siinä etsitään kaupungista taktisia kohtia, kuten harmaita parkkipaikkoja, tyhjiä aukioita tai muita tiloja, joita kaupunkilaiset voisivat käyttää mielekkäämmin. Nämä herätetään henkiin väliaikaisilla, usein kevyillä rakennelmilla tai koristeilla. Jos hyvin käy, positiivinen vastaanotto saa interventiot jäämään pysyviksi ja parhaimmillaan jopa muuttamaan kaupunkien suhtautumista tilojensa suunnitteluun.
Kaisa Schmidt-Thomé: “Vaikka tunnustettaisiinkin kaupunkilaisten käsitykset resurssina ja nähtäisiin kaupunkilaiset kotikaupunkinsa toimijoina tai vähintään omien elinolojensa asiantuntijoina, voi olla käytännössä vaikeaa integroida tarjolla oleva panostus ja näkemyksellisyys kaupunkikehittämiseen.’’
Ruotsin suurvalta-ajoista asti kaavoitusprosesseja on johdettu voimakkaasti ylhäältä päin, ja asukkaiden ääni on usein jäänyt paitsioon suunnitelmia laadittaessa. Perinteisesti kaavat on laitettu nähtäville kaupungin virallisille ilmoitustauluille, joilta kaupunkilaiset ovat voineet käydä ihailemassa, mitä tuleman pitää.
Nykyään tilanne on kuitenkin parempi: jokaista kaavaa tehdessä on lain velvoittamana luotava asukkaiden osallistumis- ja arviointisuunnitelma, jonka avulla pyritään saamaan myös kaupungin käyttäjät mukaan sen suunnitteluun. Valitettavasti pyrkimys jää kuitenkin monissa kunnissa edelleen vain kuulemistilaisuuden ja kaavasta tiedottamisen tasolle, jolloin tehokkain vaikutuskeino saattaa olla kaavasta jälkikäteen valittaminen. Tämä on paitsi hidasta ja yhteiskunnalle kallista, eikä valitus usein johda haluttuun lopputulokseen.
Onneksi hiljalleen erilaiset mahdollisuudet osallistua oman asuinympäristön muokkaamiseen ja suunnitteluun ovat lisääntyneet, mistä kertoo myös kaupunkeja koskevan julkisen keskustelun lisääntyminen. Sähköiset osallistumisvälineet, kaupunkikävelyt tai sosiaalisen median keskusteluryhmät ovat tuoneet uusia välineitä virkamiesten ja kaupunkilaisten väliseen keskusteluun. On mielenkiintoista nähdä, tuleeko itse kaavoitusprosessikin muuttumaan joustavammaksi teknologian mahdollistaessa jatkuvan palautteen ja miten tämä pystytään yhdistämään kaupunkilaisten oikeusturvaan ja demokraattiseen päätöksentekoon.
Anni Sinnemäki: “Olen iloinen siitä, että kaupungin käyttötarkoituksista käydään tiukkoja keskusteluja eri osapuolten kesken. Se antaa minulle tunteen siitä, että kaupunkimme on arvokas.’’
Ilman suuria linjoja kaupunki ei kuitenkaan toimi. Suunniteltaessa kaupungin tulevaisuutta pitkällä tähtäimellä infrastruktuurin tehokkuudesta ja palveluiden saatavuudesta on huolehdittava. Tekniikan ja palveluiden lisäksi asuinalueiden väliset sosioekonomiset erot ja ekologisen kestävyyden näkökulma on huomioitava. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla lisääntyvä väestö kasvattaa painetta rakentaa lisää asuntoja, jotta asumisen hintakehitys ei kasva entisestään. Kaikki rakentaminen tarvitsee kuitenkin maata, jonka etsiminen olemassa olevasta kaupunkirakenteesta herättää usein kiistakysymyksiä. Voidaanko maata siirtää rakentamiskäyttöön olemassaolevilta liikenneväyliltä tai viheralueilta vai löydämmekö sitä jo rakennettuja tontteja tiivistäen? Kun tilankäyttöä muutetaan, syntyy aina myös vastustusta – ja usein myös tiukkoja keskusteluja. Näitä laajoja kehityskulkuja on tehokkainta ohjailla alueellisilla suunnitelmilla, kuten yleiskaavalla, mutta erityisesti tiivistettäessä kaupunkia täydennysrakentamisen avulla kaupungin on tehtävä yhteistyötä ja neuvoteltava maanomistajien sekä taloyhtiöiden kanssa. Tällöin avainasemassa on laadukas vuorovaikutus kaupungin ja sen asukkaiden välillä.
Timo Mäkelä: “EU:lla on ollut suuri rooli lähes kaikissa uusissa kansallisvaltioiden rajat ylittävissä liikennehankkeissa.’’
Kaupunkien houkuttelevuuteen ja kansainväliseen menestykseen ei kuitenkaan riitä vain se, että kaupungeissa on mielenkiintoisia tapahtumia sekä monipuolisia mahdollisuuksia elää haluamansa näköistä arkea. Globaalissa maailmassa, jossa sekä tavarat että ihmiset liikkuvat saumattomasti, ovat kaupungin yhteydet toisiin kaupunkeihin ja muuhun maailmaan entistä tärkeämmässä roolissa. Käytännössä kaikki uudet moottori- ja rautatiehankkeet on rahoitettu osittain EU:n tuella. Esimerkiksi Uudenmaan liitto tekee tällä hetkellä EU:n Keskisen Itämeren ohjelman rahoituksella selvitystä Helsingin ja Tallinnan välisestä rautatietunnelista, joka mahdollistaisi Suomen ja Helsingin liittämisen eurooppalaiseen yhteisöön uudella ja ekologisesti tehokkaalla tavalla. Myös ajoitukseltaan hanke on otollinen, sillä Helsinkiä nostetaan toistuvasti useiden kansainvälisten jukaisujen kiinnostavimpien kaupunkien listoille. Hyvät liikenneyhteydet edesauttavat turistien päätöstä matkustaa Helsinkiin ja vaikuttavat positiivisesti uusien asukkaiden muuttopäätöksiin. Kun ihmiset tulevat ja menevät, uudet ja vanhat kulttuurit sekä toimintatavat sekoittuvat ja syntyy uutta sekä jännittävää kaupunkikulttuuria. Tällöin kaupunki on jatkuvassa liikkeessä ja voimme löytää yhä uudelleen läheltä uusia mielenkiintoa herättäviä ympäristön kohteita.
Helsingissä 18-19.8.2017 järjestetty YIMBYcon keräsi yhteen kaupunkiympäristöstä ja -aktivismista kiinnostuneita tahoja. Maailmalla Yes In My Back Yard -liike on ottanut kantaa muun muassa liian vähäiseen asuntotarjontaan ja siitä seuranneeseen vuokratasojen räjähdysmäiseen nousuun. Tällä kertaa asukkailla, kaupunkiaktivisteilla ja hallinnollisilla päättäjillä oli kuitenkin mahdollisuus vaihtaa tapahtumassa ajatuksia siitä, miten ottaa huomioon, sallia ja edistää asunkaslähtöistä dynaamista ja elävää kaupunkia suurten kaavoitushankkeiden ristipaineessa. Suomalaiset ja kansainväliset puhujat avasivat yleisölle näkökulmia, jotka vaihtelivat asukaslähtöisestä kaupunkisuunnittelusta ympäristöpolitiikkaan.
Mike Lydon johtaa perustamansa palkitun kaupunkisuunnitteluun erikoituneen yrityksen Street Plansin New Yorkin toimistoa. Hän on kansainvälisesti tunnettu asukasystävällisten kaupunkien puolestapuhuja sekä Tacitcal Urbanism -käsitteen kehittäjä.
Kaisa Schmidt-Thomé on kaupunkitutkija, joka työskentelee resurssiviisaan talouden ja kaupunkien tulevaisuuden parissa Demos Helsingissä.
Anni Sinnemäki on Helsingin kaupungin apulaiskaupunginjohtaja, joka on tunnettu kaupunkiaktivismin puolestapuhujana. Hän on myös entinen kansanedustaja ja työministeri.
Timo Mäkelä on pitkän linjan EU-vaikuttaja, joka työskentelee vanhempana neuvonantajana Sitrassa.
Sameli Sivonen ja Katja Ylisiurua