Pako Piilaaksosta

“Onko Piilaakso oikeasti miellyttävä paikka asua?”

Tampereella hiljattain MindTrek-tapahtumassa vieraillut Boyd Cohen on jo muutaman vuoden ajan aloittanut puheensa kyseenalaistamalla Piilaakson kaltaisten teknologiakehtojen elinvoimaisuuden. Silti joka maahan halutaan oma piilaakso luomaan suurenmoista vaurautta ja teknologiapöhinää.

Cohenin mielestä Piilaakso ei ole tyypiltään ”dynaaminen, jännittävä, luova, urbaani, jalankulkijaystävällinen, kestävä, fiksu kaupunki”. Ei siis ole ihme, että Forbesin ja jopa Vanity Fairin kaltaiset julkaisut ovat uutisoineet Piilaakson joukkopaon alkaneen tappio-startupien yliarvostamisesta ja osakeantikaupan hidastumisesta johtuvan teknologiakupla 2.0:n puhkeamisen pelossa.

Yhdysvalloissa yritykset siirtyvät San Fransiscon kaltaisiin kaupunkeihin,  joista hyvin saatavilla olevat palvelut tekevät mieluisan paikan asua ja hedelmällisen kasvuympäristön yrityksille. Nämä Smart Cityt eli älykaupungit pyrkivät ekotehokkuuteen ja kansalaisten elämänlaadun parantamiseen innovatiivista kehitystä informaatio- ja kommunikaatioteknologiaa hyväksikäyttäen.

Yrittäjätaustainen kaupunkistrategisti Cohen asuu Barcelonassa, jossa on tällä hetkellä toiminnassa yli 20 smart city eli älykaupunki-aluetta ja yli 100 aktiivista älykaupunkiprojektia julkisesta Wi-Fi-verkostosta sähköautojen latausverkostoon. Älykaupungin hän jakaa kolmeen selvästi eroteltavaan vaiheeseen, joista Barcelona edustaa uusinta sukupolvea 3.0.

Älykaupungin kolme sukupolvea

Ensimmäinen sukupolven älykapungit syntyivät teknologiakehityksen seurauksena, mutta, kuten Anthony Townsend kirjoittaa vuoden 2013 kirjassaan Smart Cities, ne eivät huomioineet kaupunkien ja niiden kansalaisten välistä vuorovaikutusta. Smart City 1.0:ssa teknologiayritykset tarjosivat omia ratkaisujaan kaupungeille, joilta puuttui sekä kyky toteuttaa näitä ratkaisuja että ymmärrys siitä, miten ne vaikuttavat tavallisen kaupunkilaisen elämään.

Niinpä toisen sukupolven älykaupungit alkoivat itse määrittää ja muokata tulevaisuudenkuviaan luoden samalla tilaa uusille teknologioille ja muille innovaatioille. Fast Companyn älykaupunkilistauksia johtavat kaupungit edustavat tätä toista sukupolvea, jossa teknologia mahdollistaa elämänlaadun paranemisen niin asukkaille kuin kaupungissa vierailevillekin. Listalla Helsinkiä kiitellään muun muassa valtavasta avoimen datan määrästä ja vahvasta sitoutumisesta digitaaliseen teknologiaan.

Fiksujen kaupunkien kolmas sukupolvi tuo ensimmäistä kertaa kaupungit ja sen asukkaat samalle viivalle innovaation suhteen. Älykaupunki 3.0 painottaa asukkaiden mukaan ottamista. He ovat mukana suunnittelemassa parempaa kaupunkia itselleen ja kanssaihmisilleen, ja heidän antamaa palautetta kuunnellaan ja hyödynnetään.

Älykaupunki 3.0 ei kuitenkaan voi syntyä ilman sitä pohjaa, jonka 2.0 on sille rakentanut. Älykaupunkisukupolvet elävät limittäin pakostakin, sillä kaupungilla on oltava sekä visio siitä, minkälainen kaupunki haluaa olla tulevaisuudessa että teknologia, jolla se voi tämän vision saavuttaa.

Kaupungista on tullut innovaation uusi alusta, mutta ei vain teknologiateollisuudelle. Älykaupunki 3.0 on myös koti ihmislähtöiselle innovaatiolle kuten myös uusille liikemalleille ja kokeelliselle lainsäädännölle. Kaupungit jakavat jo tuotteitaan palveluina julkisesta liikenteestä kirjastoihin ja katujen ylläpitoon, mutta merkityksen näille tuotteille antaa niiden käyttö eikä niiden tuotanto. Uusi ei ole välttämättä tarpeellista, jos vanha toimii hyvin.

Kaikki tämä tarvitsee kuitenkin selvän vision ja halua toteuttaa se. Kaupungin on päätettävä, minkälainen kaupunki se haluaa olla. Myös Tampereesta haluttiin alun perin luoda koko Euroopan piilaakso. Nyt tavoitteena on luoda älylaakso.

Kirjoitus ja kuva: Erkki Mervaala