Entä jos ongelma onkin puolueissa?

Kuluva vuosi on taas yksi niistä, jolloin kysymys politiikan ja laajemmin edustuksellisen demokratian tilasta on noussut ihmisten huulille. Britannian Brexit-äänestys, Donald Trumpin nousu republikaanien presidenttiehdokkaaksi ja populistipuolueiden toistuva menestys eri Euroopan maissa ovat saaneet monet kysymään, olemmeko parhaimmillaan todistamassa demokratian nopeaa rapautumista? Olemmeko saamassa nyt lähes lopullista näyttöä siitä, että teollisen aikakauden kansallisvaltioissa kukoistanut edustuksellinen demokratia onkin lopulta jopa toimintakyvytön globaalissa, jälkiteollisessa ja pirstaloituneessa ajassa?

Tilanteelle on esitetty paljon selityksiä, joissa syitä politiikan kriisille on haettu ennen kaikkea ympäröivän yhteiskunnan muutoksista. On puhuttu globalisaation häviäjien protestista, globaalin talouden aiheuttamasta vallan karkaamisesta, toisaalta taas sosiaalisen median aiheuttamasta ihmisryhmien kuplautumisesta ja sirpaloitumisesta. Mikään näistä rakenteellisista ja politiikan ulkoisen toimintaympäristön muutokseen nojaavista selityksistä ei ole tyhjentävä: Ne eivät pysty antamaan selitystä sille, miksi juuri nyt populistiset, menneeseen kunniaan ja kansallismielisyyteen viittaavat puheenvuorot keräävät suosiota. Yhtälailla vain osittaisia selityksiä löytyy sille, miksi systemaattiseen tosiasioiden ohittamiseen nojaava retoriikka, ns. post-faktuaalinen politiikka, on muuttumassa poliittisen keskustelun normiksi.

Mutta entä jos syy politiikan kriisiin onkin politiikan sisällä? Entä jos kyse ei olekaan vain siitä, että maailma muuttuu ja politiikka ei kykene reagoimaan tarpeeksi nopeasti, vaan että politiikan sisäiset rakenteet ovat ohjanneet sitä jo pidemmän aikaa väärään suuntaan?

Näin väitti Peter Mair, alkujaan irlantilainen politiikantutkija, joka teki elämäntyönsä eri maiden puoluejärjestelmien vertailun parissa. Mair summaa havaintonsa eurooppalaisten maiden politiikan muutoksesta hänen viimeiseksi, osin keskeneräiseksi jääneessä kirjassaan Ruling The Void: The Hollowing Of Western Democracy, joka ilmestyi vuonna 2013, kaksi vuotta kirjoittaman kuoleman jälkeen hänen kollegojensa viimeistelemänä.

Peter Mairin pääväitteenä on, että politiikka ja poliitikot ovat viime vuosikymmeninä irtautuneet merkittävästi kansalaisista ja kansalaisyhteiskunnasta. Poliitikoista ja puolueista on tullut osa hallintoa, kansalaisista on tullut politiikan seuraajia, ei politiikan subjekteja. Mairin mukaan edustuksellisuus toimii demokratiassa kahdella tapaa:

1. Kyse on kansalaisten itse toteuttamasta vallasta ja hallinnasta (governing by people) siinä mielessä, että puolueet ovat kansanliikkeitä ja poliitikot valitaan tehtäväänsä kansalaisiana, ei asiantuntijoina.
2. Toisaalta kyse on kansalaisten puolesta toimeenpantavasta vallasta ja hallinnasta (governing for people), jossa puolueet ja poliitikot hoitavat yhteiskunnan asioita ikään kuin palveluksena kansalaisina.

Viime vuosikymmeninä eurooppalaisissa demokratioissa governing for people on korostunut governing by people kustannuksella. Tämän havainnon kanssa on helppo olla yhtä mieltä ja osin jopa pitää kehitystä väistämättömänä: Politiikka on seurannut muun yhteiskunnan kehitystä, jossa asiat ovat sekä aiempaa teknisempiä että kompleksisempia. Asiantuntijuus korostuu ja entistä harvempaan asiaan on mahdollista muodostaa kantaa pelkän arkijärjen ja elämänkokemuksen perusteella. Politiikka on professionalisoitunut ja päätöksenteko kulkenut vuosikymmenten perspektiivissä tietoperusteisempaan suuntaan.

Mair mukaan kyse on viime kädessä puolueiden kriisistä, niiden kyvyttömyydestä rakentaa uusia ratkaisuja, joilla governing by people toteutuisi. Tämä heijastuu ihmisten heikentyneeseen luottamukseen edustuksellista demokratiaa kohtaan. Tästä aiheesta Mairilla riittää tilastoihin nojaavaa näyttöä, joka on varsin yhtenevää läpi läntisen Euroopan:

• Äänestysaktiivisuus on ollut lähes kaikissa maissa trendinomaisessa (joskin suhteellisen hitaassa) laskussa 1980-luvulta alkaen.
• Puolueiden kannatuksen heilahtelut ovat kasvaneet 1990-luvun alusta alkaen. Tämä selittyy sillä, että vaaleihin on tullut mukaan uusia puolueita, jotka ovat hetkittäin syöneet merkittävästi vanhojen valtapuolueiden kannatusta. Silti useimmiten näiden (pääosin populististen) ryhmien kannatus on pudonnut jo seuraavissa vaaleissa, noustakseen taas myöhemmin.
• Kaikissa vakiintuneissa demokratioissa puolueiden jäsenmäärät ovat pudonneet 25-67% vuosien 1980 ja 2009 välillä. Esimerkiksi Britanniassa ja Ranskassa puolueisiin kuuluu noin miljoona ihmistä vähemmän kuin vuonna 1980. Suomessa puolueiden jäsenmäärä on pudonnut 1980-luvun alun 600 000 nykyiseen noin 270 000.

Edustuksellisen demokratian ja puolueiden kannatuksen heikentyminen on Mairin mukaan seurausta länsimaisten yhteiskuntien tuotanto- ja luokkarakenteen muutoksesta. Useimpien maiden puoluekartta on yhä kuva 1900-luvun alun luokkarakenteesta: oli duunareita, maanviljelijöitä sekä paremmin toimeentulevaa keski- ja yläluokkaa ja näillä kaikilla omat puolueensa.  Teollisen yhteiskunnan läpimurron myötä syntyneet puolueet olivat ennen kaikkea osa kansalaisyhteiskuntaa ja ne nivoutuivat vahvasti ihmisten muihin aktiviteetteihin: työhön, harrastuksiin, asuinpaikkaan ja kouluttautumiseen. Puolueet auttoivat ihmisiä tunnistamaan yhteisiä intressejä ja näkemään itsensä osana ryhmää. Tuloksena oli vahva identifikaatio ja erittäin pysyvä sitoutuminen omaan puolueeseen.

Mair esittää, että toista maailmansotaa edeltävässä maailmassa kysymys “Mitä puoluetta äänestit viime vaaleissa?” oli lähes yhtä järjetön kuin kysymys kuin “Minkä uskontokunnan kirkossa kävit viime sunnuntaina?”. Ihmisille oli oman taustansa puolesta päivänselvää, mitä puoluetta he äänestävät, vaaleista toisiin.

Siksi on tavallaan luonnollista, että muuttuneessa ajassa puolueiden asema sosiaaliluokkien ja muiden ihmisryhmien yhdistäjinä ja intressien edustajina on purkautunut.

Nykyisessä, ammattirakenteeltaan pirstoutuneessa jälkiteollisessa maailmassa puolueet kamppailevat yhä enemmän samoista äänestäjistä. Vanhaan ydinkannattajakuntaan nojaaminen on entistä huonompi strategia ajassa, jossa ihmisten identiteetti nojaa entistä harvemmin ammattiin tai luokka-asemaan.  Luokkapuolueista on siirrytty ns. “Catch all” -puolueisiin, jotka kyselytutkimukset apunaan pyrkivät hurmaamaan vaaleissa aina uusia äänestäjäryhmiä.

Niiden keskeiseksi lupaukseksi on tullut kyky hoitaa julkisia asioita tehokkaasti ja asiantuntevasti. Selkeät, tietyn sosiaaliluokan tai ihmisryhmän intresseihin nojaavat lupaukset ovat muuttuneet yhä epäselvemmiksi ja ristiriitaisemmiksi.

Tämän kehityksen ovat vieneet huippunsa populistipuolueet. Niiden taktiikka perustuu vaiettujen mutta jotakin äänestäjäryhmää kuohuttavien uusien teemojen tunnistamiseen. Äänestäjäkuntaa kasvatetaan kohderyhmä kerrallaan suuntaamalla kampanjointia näihin suuria tunteita herättäviin mutta melko sirpaleisiin teemoihin. Populistipuolueiden kannattajilla ei ole välttämättä kovin selkeää yhdistävää intressiä, sellaisen virkaa tekee valtaapitävän eliitin ja sen määrittelemän politiikan konsensuksen ja agendan ravisteleminen.

Samaan aikaan poliittisen päätöksenteossa vaihtoehdot ovat kaventuneet. Hallitusvastuussa olevat puolueet, myös populistit, joutuvat yhä useammin tilanteeseen, jolloin niillä ei käytännössä ole poliittisia vaihtoehtoja valittavana. Julkinen talous, sopimukset työmarkkinaosapuolten ja osin myös esimerkiksi EU-maiden väliset päätökset sitovat vallassa olevien puolueiden päätöksiä. Mair väittää, että tässä mielessä poliittinen oppositio on hävinnyt tai ainakin siirtynyt pois parlamentaarisesta järjestelmästä. Puolueista on tullut leimallisesti osa julkista sektoria ja kytköksestä kansalaisyhteiskuntaan on tullut satunnaisempi.

Mair päätyy (Klaus von Beymeä mukaillen) väittämään, että politiikasta on tullut ennen kaikkea rekrytointikanava eliittiin: puolueilla on edelleen vahva kartelli monien tehtävien hoitamiseen ja on paljon tehtäviä (sekä politiikassa että sen ulkopuolella), joihin nouseminen on vaikeaa tai mahdotonta ilman puoluepolitiikkaa. Tämä tarkoittaa, että tiettyihin tehtäviin hakeutuvista ihmisistä tulee osaamiseltaan ja elämänkokemukseltaan entistä yhdenmukaisempia: heitä yhdistää samanlainen politiikan urakehitys, siihen kuuluvat rituaalit, puheenaiheet ja kiinnostuksenkohteet.

Mikä sitten ratkaisuksi tilanteeseen? Jotkut ovat ehdottaneet, että tärkeintä olisi tunnustaa tapahtunut muutos kohti teknokraattisempaa, asiantuntijavetoisempaa hallintaa. Tällöin politiikassa tarvittaisiin pikemminkin vähemmän kuin enemmän demokratiaa. Monimutkaiset asiat (vaikkapa rahapolitiikka ja ilmastopolitiikka) kannattaisi de-politisoida ja jättää enemmän asiantuntijoille kuin satunnaisille poliitikoille tai kansalaisille. Näin ollen prosessien ja instituutioiden uudistamista olennaisempaa olisi sopeutua ajatukseen, että demokratia ei tarkoita kirjaimellisessa mielessä kansanvaltaa ja että kansalaisten erkaantuminen politiikasta on oikeastaan luonnollinen osa tätä kehitystä.

Viimeistään nyt, Brexit-äänestyksen jälkeen, on tätä kantaa vaikea enää niellä kunnolla pureksimatta. Brexit osoitti, että demokratiassa kansalaisten tyytymättömyys löytää lopulta jonkun purkautumiskanavan. Tyytymättömyyden ei tarvitse kohdistua itse aiheeseen (kuten EU-jäsenyys nyt), olennaista on että avautuu joku tapa ilmaista näkemyksensä asioiden tilasta ja kehityksen suunnasta. Jos yhteiselle harkinnalle ja mielipiteenmuodostukselle ei ole syntynyt sopivaa, kansalaisten tunnistamaa tilaa, heijastuu vastareaktio jotain muuta kautta.

Oma näkemykseni on, että koko demokratian kuvaa, edustuksellisen demokratian instituutioita ja rakenteita, olisi syytä ajatella uudestaan. Tarvitsemme moninaisempia tapoja, joilla ihmisten tarve ja halu olla päättämässä (governing by people) toteutuu nykyistä paremmin. Sen toteutumiselle on keksittävissä nykyisin monia muitakin reittejä kuin vaalit ja puolueet. Toistaiseksi näiden rakenteiden ja työnjaon uudelleen ajattelu on ollut varsin marginaalista, puhumattakaan uusien ratkaisujen kokeilemisesta käytännössä.

Kansalaisraadeista, deliberaatio-menetelmistä, reaaliaikaisista digitaalisista kansanäänestyksistä ja muista suoran demokratian menetelmistä on kehitetty eri maissa sofistikoituneita malleja. Mutta milloin joku olisi tuonut julkisuuteen ehdotuksen siitä, miten nämä ratkaisut korvaisivat tai täydentäisivät eduskunnan tai kunnanvaltuustojen työtä? Onko mikään puolue ehdottanut, että edustuksellisten elinten (eli puolueiden) hallussa olevaa päätösvaltaa voisi siirtää uusilla tavoilla kansalaisille?

Toinen vaihtoehtoinen suunta olisi puoluekartan uudistuminen. Sen pohjalle tarvittaisiin uusia oivalluksia siitä, keillä on nykyisenkaltaisessa taloudessa ja yhteiskunnassa sellaisia yhteneviä (taloudellisia) intressejä, joiden toteutumista voi politiikan keinoin tukea. Näiden oivallusten ympärille olisi sitten mahdollista koota nykyistä vakaampia poliittisia liikkeitä, jotka tarjoaisivat äänestäjille sekä omien etujen puolustajan että kohteen identifioitumiselle. Tällaista mallia ovat ehdottaneet mm. professorit Christopher H. Achen ja Larry M. Bartels kirjassaan Democracy for Realists: Why Elections Do Not Produce Responsive Government.

Kokonaiskuva 21. vuosisadan olosuhteisiin istuvasta, kansalaisiin vahvemmin nojaavasta hallintamallista puuttuu. Uskon, että sellaisen synnyttäminen auttaisi myös edustuksellisen demokratian keskeisiä instituutioita eli puolueita tunnistamaan tapoja, joiden kautta ne pystyvät rakentamaan vahvempaa luottamusta omaan toimintaansa.

Kuva: European People’s Party, CC BY 2.0