Kestävä kasvu syrjäytti hyvinvointivaltion

Tulevien vuosikymmenten historijoitsijat saattavat muistaa vuodet 2013-2015 suomalaisen poliittisen historian taitekohtana. Sitä ennen konsensuksen ydin oli hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitäminen, sen jälkeen kestävän kasvun rakentaminen.

Olemme Demos Helsingissä tehneet analyysiä viimeaikaisesta poliittisesta keskustelusta. Siinä on nopeasti pinnalle ponnahtanut kestävä kasvu -retoriikka.

Tästä tekstistä löydät ehdotuksia siihen miten kestävä kasvu -politiikka kiteytyy konkreettisten aloitteiden ympärille eikä jää vain lyhytaikaiseksi politiikan fraasiksi kuten hallittu rakennemuutos tai talouden vastuullinen hoitaminen aikoinaan.

Mikä kestävä kasvu?

Hallituksen painopistealueita ovat köyhyyden, eriarvoisuuden ja syrjäytymisen vähentäminen, julkisen talouden vakauttaminen ja kestävän talouskasvun, työllisyyden ja kilpailukyvyn vahvistaminen.

Näin kuvataan pääministeri Alexander Stubbin hallituksen ohjelmassa niitä asioita, joiden ympäriltä hallituspuolueet löysivät yhteisen sävelen kesäkuisissa mini-hallitusneuvotteluissa. Litaniassa on monta perinteistä teemaa sekä yksi tuoreempi tulokas, kestävä talouskasvu.

Stubbin hallituksen ohjelma ei toki ollut ensimmäinen paikka, jossa puhuttiin kestävästä kasvusta. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan Kestävä kasvu -jaosto on toiminut jo vuodesta 2012 ja sen puheenjohtajana toimii oppositiojohtaja Juha Sipilä. Jyrki Kataisen hallituksen tulevaisuusselonteko Kestävällä kasvulla hyvinvointia ilmestyi syksyllä 2013. Kestävästä kasvusta oli puhunut myös Manuel Castellsin ja Pekka Himasen johtama ryhmä omassa, samaiseen tulevaisuusselontekoprosessiin liittyneessä Kestävän kasvun malli -taustaraportissaan. Myös Antti Rinne rakensi SDP:n puheenjohtajakampanjan tueksi Aate, liike ja tulevaisuus -ohjelman, jonka pääteema oli “Kestävää kasvua ja investointeja”.

Miksi nyt puhutaan kestävästä kasvusta? Syitä on kaksi:

1. Suomi on siirtynyt hitaan kasvun aikaan.
2. Luonnonresurssien niukkuus ja kallistuminen muuttaa yhteiskunnan ja elinkeinoelämän rakenteita.

Poliittiset keinot pitkäjänteisen (eli kestävän) kasvun tukemiselle ovat vähissä, kun makrotaloudelliset reunaehdot muuttuvat. Suomi sai 1900-luvun loppupuoliskon nauttia ainakin Euroopan mittakaavassa todella nopeasta vaurastumiskehityksestä, jonka seurauksena meistä tuli yksi maailman vauraimmista ja hyvinvoivimmista kansakunnista – The Finnish Miracle, kuten André Chaker parin vuoden takaisen Suomi-kirjansa nimesi. Nyt vaurastumisen jatkumista vastaan on niin väestörakenne, maailmantalouden painopisteen muutos kuin keskeisten vientitoimialojen murros. Kasvusta on tullut aiempaa vaikeammin saavutettava asia, jonka tärkeyttä poliitikot ja virkamiehet haluavat alleviivata.

Kasvua ei voida hakea Suomen kaltaisessa pitkälle kehittyneessä ja hyvin koulutetun väestön maassa hinnalla millä hyvänsä. Ihmisten hyvinvointiin ja planeetan fyysiseen kapasiteettiin liittyvät rajat on pakko ottaa vakavasti. Sitä myös kansalaiset haluavat. EVA:n keväällä 2014 julkaiseman Neljäs Suomi -asennekyselyn mukaan reilut 3/4 suomalaisista pitää hyvinvointivaltiota kustannuksistaan huolimatta hintansa arvoisena ja yli 2/3 uskoo, että nykyisenkaltainen talouskasvun tavoittelu koituu lopulta sekä luonnon että ihmiskunnan tuhoksi.

Ajatus kestävästä kasvusta tulee hyvin lähelle kestävää kehitystä, josta on puhuttu politiikassa jo 1980-luvulta asti. Sen määritelmä on peräisin Brundtlandin komission vuoden 1987 raportista Our Common Future. Ydinajatuksena on ihmiskunnan köyhimmän osan elämänlaadun nostamisen ilman, että samalla syödään tulevien sukupolvien mahdollisuuksia.

Kestävä kasvu tuo politiikkaan uudenlaiseen suhteen pitkään ajatteluun. Ympäröivän maailman muutos pakottaa arvioimaan aiempaa laajemmin, mikä on erilaisten toimien vaikutus kauempana tulevaisuudessa. Esimerkiksi infrastruktuurin kehittämisen on oltava ilmasto- ja resurssihaasteiden takia resurssiviisasta. Liiketaloudelliset mahdollisuudet eivät liity enää yksittäisten teknologioiden hallintaan vaan ihmiskunnan laajuisten haasteiden ratkaisemisen kaupallisten mahdollisuuksien hyödyntämiseen.

Kilpaileeko kestävä kasvu hyvinvointivaltion kanssa? 

Kaikki eduskuntapuolueet ovat 1970-luvulta alkaen olleet yksimielisiä siitä, että pohjoismainen hyvinvointivaltio on suomalaisen yhteiskunnan vahvuus, jonka tehostamisen ja säilyttämisen nimissä voidaan vaatia erilaisia poliittisia reformeja. Hyvinvointivaltio on tarkoittanut vahvan interventionista valtioita, joka on tasannut kansalaisten hyvinvointieroja ja eri elämänvaiheisiin liittyviä riskejä. Vaikka näkemyserot välineistä ja osin tavoitteistakin ovat selkeitä, ei mikään puolue ole kyseenalaistanut hyvinvointivaltiota periaate- ja arvotasolla.

Puolueet ovat yksimielisiä siitä, että vahvan talouskasvun ja hyvinvointivaltion välillä on kohtalonyhteys. Kasvun ylläpitäminen on monien poliitikkojen mielestä osa hyvinvointivaltiopolitiikkaa: kakku pitää leipoa ennen kuin sitä voidaan jakaa. Siksi harppaus hyvinvointivaltio edellä kulkevasta politiikasta kestävä kasvu edellä kulkevaan politiikkaan voi näyttää lähinnä pieneltä painotuserolta sanavalinnoissa.

Mutta politiikan sisäisen dynamiikan kannalta painopisteen muutos on suurempi. Kyse on uuden raiteen avaamisesta poliittiseen keskusteluun: Kestävä kasvu on poliittisille toimijoille yhteinen asia, jota kaikki pitävät tärkeänä, mutta jonka toteuttamistavoista on myös eriäviä mielipiteitä.

Toteuttamistapojen ympäriltä voidaan hakea uudenlaisia koalitioita. Keskustelun aiempaa pääraiteeseen eli hyvinvointivaltiopolitiikkaan verrattuna kestävä kasvu -keskustelussa näkemyksellistä liikkumavaraa on enemmän ja sote-debatin kaltaisia teknisiin yksityiskohtiin jähmettyneitä aihealueita on vähemmän. Siksi politiikan sanoituksen muuttaminen on puolueiden keskeisille poliitikoille houkutteleva vaihtoehto: voidaan päästää irti vanhasta ja valjastaa into ja huomio yhtälailla tärkeään asiaan.

Tässä vaiheessa on kuitenkin hyvä kerrata edellistä murrosta: hyvinvointivaltio oli alkujaan uutta kasvupolitiikkaa. Hyvinvointivaltioksi muotoutuneet sosiaalipoliittiset aloitteet kannatti toteuttaa, koska ihmisten elinolojen ja osaamisen parantaminen tarkoitti myös terveempää ja kyvykkäämpää työvoimaa ja sitä myöten parempaa tuottavuutta. Tämän “hyvinvointi tuo kasvua” -ajatuksen popularisoi Suomessa aikoinaan Pekka Kuusi. Tämän oivalluksen leviäminen tarkoitti suurta murrosta poliittisessa ajattelussa: ennen sosiaalipolitiikka oli motivoitunut sekä lähimmäisenrakkaudesta että eriarvoisuudesta kumpuavien konfliktien ehkäisemisestä, sen jälkeen siitä tuli kansakunnan tulevaisuutta rakentavaa investointipolitiikkaa.

Voisiko hyvinvointivaltiopolitiikan noususta ottaa esimerkkiä kestävä kasvu -politiikan kehittämiselle?

Kestävästä kasvusta käyty poliittinen keskustelu kiteytyy ajatukseen siitä, että on tarve investoida asioihin, jotka luovat kasvua ja vievät yhteiskuntaa eteenpäin. Tämä kiteytys jää liian kapeaksi: se ei nimeä niitä konkreettisia asioita, joihin investoimalla kasvua ja eteenpäinmenoa syntyy.

Globaaleita megatrendejä katsomalla on selvää, että kestävän kasvun pitää nojata resurssiviisaaseen talouteen ja ihmisten osaamisen kehittämiseen. Nämä luovat yhteiskunnallisen kehityksen pohjan. Digitalisoitumisen myötä poistuu iso osa ihmisten oppimisen ja yhteistyön tiellä olleista vanhoista rajoitteista. Tulevaisuudessa menestyvät ne alueet, joissa osataan motivoida ihmisiä uteliaisuuteen tulevaisuutta ja uusia yhteistyömahdollisuuksia kohtaan.

Varmin tapa rakentaa kasvua globaalissa kilpailussa on kehittää ja kaupallistaa ratkaisuja ihmiskunnan viheliäisimpien ongelmiin kuten ilmastonmuutoksen tai elintapasairauksiin. Viheliäisten ongelmien ja niiden ratkaisujen jäsentäminen kaupallisiksi mahdollisuuksiksi vaatii taitoa siinä missä teknologian soveltaminen tai kansainvälinen kaupan käyminen.

Hyvinvointivaltiopolitiikka kehittyi aikoinaan sarjasta aloitteita, jotka olivat hitaasti kumuloituvia investointeja ihmisten hyvinvointiin ja kasvuun. Samanlaiset kärkialoitteet tarvitaan nyt myös kestävän kasvun politiikalle. Ehdotamme, että tulevina kuukausina, osana eduskuntavaaliohjelmiaan ja niitä seuraavia hallitusneuvotteluita suomalaiset poliitikot lähtisivät rakentamaan kestävän kasvun konkreettisia aloitteita seuraavien kärkialueiden ympärille:

1. Kestävän kasvun investoinnit
Kestävän kasvun rakentaminen edellyttää uusia investointeja sekä resurssiviisaaseen infrastruktuuriin, ihmisten osaamiseen että uusiin yrityksiin. Pelkästään julkisten varojen suuntaaminen tähän ei riitä. On myös muutettava muiden instituutioiden ja yksityishenkilöiden investointien painopistettä. Eläkerahastojen ja muiden instituutioiden sijoitussalkkujen hiilikuplariskiä eli riippuvaisuutta öljy-, hiili- ja kaasualan yrityksistä on vähennettävä. Lisäksi sijoitusten painopistettä on siirrettävä kohti vaikuttavuusinvestointeja: hankkeisiin ja yrityksiin, jotka taloudellisen tuoton ohella tarjoavat uudenlaisia ratkaisuja esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluihin ja resurssiviisauteen.

Lue aiheesta lisää Hiilikupla voi syödä eläkkeet -taustapaperista.

2. Kuluttaja-cleantechin edistämiselle uusia välineitä 

Suomalaisen innovaatio- ja elinkeinopolitiikan kärkiala on ollut viime vuodet cleantech. Sen painopiste on ollut teollisissa ratkaisuissa, joiden taustalla on prosessiteollisuuden yrityksissä tehdyt innovaatiot. Cleantech nojaa ajatukseen ihmiskunnan viheliäisiin haasteisiin vastaamisesta ja kysyntää varmasti riittää tulevaisuudessakin. Perinteisen raskaan vientiteollisuuden aseman pienentyessä on tärkeää laajentaa suomalaisen cleantechin pohjaa kohti kuluttajapalveluita – kuluttaja-cleantechiä. Kunnat, rakennusliikkeet ja kiinteistöomistajajat voivat olla synnyttämässä kokeilumarkkinoita alan uusille yrityksille. Lisäksi on huolehdittava, että alan startupeille on tarjolla riskirahoitusta.

Lue aiheesta lisää Mitä on kuluttaja-cleantech? -taustapaperista.

3. Laajempi näkymä työhön

Suomessa on ajateltu työpaikkojen syntyvän suurten teollisten yritysten investointien kautta. Vanhojen yritysten kyky luoda uusia pysyviä ja täysaikaisia työpaikkoja ei ole lähivuosina paranemassa. Tulevaisuudessa yhä useampi työpaikka syntyy pieniin yrityksiin ja järjestöihin tai ihmisten työllistäessä itse itsensä. Yhä useammin palkkatyö tai yrittäjyys voi löytyä oman harrastuksen tai vapaaehtoistyön kautta – rajat näiden eri tekemisen muotojen välillä himmenevät. Koko työllisyyspolitiikan kenttää on arvioitava uudelleen ja laajennettava sitä hyödyntämään myös vapaaehtoistyön ja uudenlaisen yrittäjyyden mahdollisuuksista.

Lue aiheesta lisää Työtä riittää, työpaikkoja ei -taustapaperista.

4. Uteliaisuudelle rakentuva koulutus
Osaamisen kehittämisessä ollaan taitepisteessä: perinteisestä koulutusinstituutioiden asema osaamisen kehittämisessä heikkenee ja aiemmat keinot oppimistulosten ylläpitämiselle menettävät tehoaan. Suurin haaste kaikilla koulutustasteilla on oppilaiden innon, motivaation ja uteliaisuuden vahvistaminen. Ilman tartuntaa uteliaasta ja innokkaasta asenteesta osa oppilaista lopettaa opintonsa turhan aikaisin ja kyky soveltaa koulussa opittua työelämässä ja muualla luokkahuoneen ulkopuolella jää vajavaiseksi. Koulutuspolitiikkaan on saatava uutta rohkeutta uudistaa eri koulutusmuotoja.

5. Sairaanhoidosta terveyden edistämiseen
Viime vuosien suurin poliittinen vääntö on liittynyt sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestelmän kehittämiseen. Keskeisenä tavoitteena on ollut sote-sektorin tuottavuuden parantaminen. Tämän takia painopiste on ollut vahvasti palvelujärjestelmän kalleimmissa osissa: sairaanhoidossa ja sosiaalipalveluissa. Suurin vaikuttavuus sekä hyvinvoinnin lisäämisen että kulujen vähentämisen kannalta saataisiin kuitenkin ennaltaehkäisevistä toimista. Tähän puoleen on kiinnitetty vähemmän huomiota. Sote-uudistuksen jälkeen painopiste pitää siirtää ihmisten ja yhteisöjen voimavarojen kehittämiseen ja terveyden edistämiseen laajasti eri politiikan aloilla.

Miksi kestävä kasvu kiinnostaa Demos Helsinkiä?

Kestävällä kasvulla on paljon sukulaisuutta Demos Helsingin pääteemoihin, resurssiviisaaseen talouteen ja osaamisdemokratiaan. Kestävä kasvu antaa imperatiivin uudenlaisen yhteiskunnallisen ja taloudellisen toimeliaisuuden suunnan hakemiselle ja määrittää kehityksen reunaehdot.