Me teemme jatkuvasti tulkintoja niistä ihmisistä, joita näemme
liikkuessamme kaupungilla, kaupassa ja kirjastossa. Tietämällä miksi
ihmiset käyttävät julkista tilaa, pääsemme kiinni siihen, mitä he
oikeastaan tarvitsevat. Hyvä kaupunki syntyy elämästä, jolla on tavoite
ja tarkoitus.
”Kontula, Gårdsbacka”
Metro pysähtyy ja ovet avautuvat. Viereisen penkin pitkätukka puhuu hermostuneesti kännykkään ja räplää takin vetoketjua. Somali-isä työntää lastenvaunut laiturille ja lähtee tarmokkaasti kohti uloskäyntiä. Virkanaisen oloinen, viidenkympin korvilla oleva rouva puristaa käsilaukun kainaloon. Pysäkillä hengaa toistakymmentä alle 150-senttistä skeittaria lautoineen ja lippiksineen. Parrakas mies arabihuivissa ja nahkatakissa nuhtelee yhtä heistä kovaan ääneen kielellä, jota en ymmärrä. Ostarin baarin edessä lihaksikas ja tatuoitu mies vetää röökiä ja huokailee oranssi kahvikuppi kädessä. Raksamiehellä on iso leijonakoru. Helmi Grillistä tulee ulos onnellisen näköinen pariskunta.
Olemme Demoksen jengillä olleet Kontulassa kaksi minuuttia. Työpaja lähidemokratiasta alkaa puolen tunnin kuluttua. Olen kuitenkin jo tehnyt toistakymmentä tulkintaa ihmisistä ympärilläni. ”Noi on noita.”
Näin toimivat meistä kaikki. Myös työpajaamme osallistuvat Vetoa ja voimaa Mellunkylään -hankkeen aktiivit. Aloitamme työpajan pyytämällä jokaista miettimään, millaisiin ihmisiiin he arjessaan törmäävät. Parinkymmenen osallistujan voimalla piirtyy rikas kuva alueesta. Kuva, joka menee syvemmälle kuin ihmisten luokittelu naisiksi, miehiksi, maahanmuuttajiksi tai vanhuksiksi.
Rakastuneita vanhuksia käsi kädessä.
Tuttuja. Koko ajan enemmän tuttuja.
Nuoria, jotka haluavat näyttää aikuisilta.
Koirankusettajia on tosi paljon.
Futareita. FC Konnussa on paljon futareita.
HesaCupin brassipelaajien perässä juoksevia suomalaistyttöjä.
Väsyneitä vanhempia, jotka vetävät kiukuttelevaa lasta perässään.
Tarmokkaita äitejä, jotka puskevat rattaita eteenpäin.
Päivän asiat jo hoitaneita vanhuksia.
Kelmeän ihonvärin sekakäyttäjiä.
Ruokakaupassa alennustarroja etsiviä sinnittelijöitä.
Naapureita.
Keskustelu sukeltaa yhä syvemmälle. Rouva kertoo, että tänne on muuttanut paljon perheitä maaseudulta, joita tuntuu pelottavan liikkua ostarilla. Kaupungin työntekijä sanoo ilahtuvansa torin yrittäjästä, joka moikkaa iloisesti säästä riippumatta. Paikallinen voimahahmo kertoo, että puolenpäivän aikaan metroasemalle pamahtaa junallinen skeittareita, koska Kontulassa on yksi pääkaupunkiseudun suurimmista skedehalleista. Toinen jää pohtimaan, että jutteleekohan kukaan noiden poikien ja tyttöjen kanssa koskaan.
Yksi nostaa esille virolaiset rakennustyöläiset, jotka pakenevat kaupan kautta yksityisiltä vuokramarkkinoilta hankittuihin kimppakämppiin. Salin toiselta puolelta heitetään, että kyllä ne joskus baarissa käyvät.
Kirkkoherra ilahtuu kuulemma päivittäin näkemistään tarmokkaista perhepäivähoitajista. Kirjastossa käy paljon iloisia rouvia, jotka haluavat esitellä omaa taidettaan. Moni mainitsee nuoret miehet, jotka haahuilevat baarista toiseen. ”Ja kyllä ystävät ja tutut, niitä on koko ajan enemmän. Se tuntuu hyvältä”, sanoo yksi osallistujista hymy huulillaan.
Kun tämän jälkeen pohdimme, keitä nykyiset tapahtumat, palvelut ja keskustelutilaisuudet tavoittavat, keskustelu on tarkkaa ja kaukonäköistä. Miten ruuhkavuosiaan elävät saisivat apua arjen pyörittämiseen? Pitäisikö sinne baareihin mennä juttelemaan niille nuorille miehille? Leikkipuistot tuntuvat olevan turvallisia paikkoja somaliäideille, joten voisiko niissä olla myös iltatoimintaa? Sekakäyttäjien ja alkoholistien tarpeisiin on hyvä kosketus Symppiksen kautta. Nuorilla miehillä ei ole oikein järkevää tekemistä. ”No kyllä Notkean Rotan keikat ne tavoittavat”, mainitsee yksi. Kaupunginvaltuutettu Pekka Saarnion ja Diakonissalaitoksen Roottorin työntekijöiden kaltaisia jutustelijoita tarvittaisiin
enemmän, sanoo toinen.
Leikkimielisenä alkanut ”noi on noita” piirtää kuvan alueesta, jossa kaikilla yhteisessä tilassa liikkuvista on elämässään joku tarkoitus – on se sitten lisää lukemista kirjastosta, sauvakävelyä, parempaa iltaruokaa perheelle tai pakoa kivusta tai ahdistuksesta. Moni nostaa esille, että alueella asuu hirvittävästi ihmisiä, jotka rakastavat tätä aluetta. ”Mutta millä sen saisi paremmin näkyviin?”
Tästä havainnosta on hyvä rakentaa vieläkin parempaa kaupunkia. Seuraava vaihe on paikallisrakkauden nostaminen esille sekä keskusteluyhteyden avaaminen niihin, joita nyt ei tavoiteta. Mellunkylässä esimerkiksi havaittiin, että taloyhtiöt ja perheet pitää saada paremmin mukaan.
Yhteys avautuu helpoimmin, jos siihen liittyy toimintaa. Siksi jo aktiivisten toiminta pitää saada näkyviin vieläkin paremmin ja ihmisiä pitää pyytää toimintaan henkilökohtaisesti mukaan. Tarvitaan enemmän käytännön apua ja hyödyllisyyden kokemuksia vaikka naapuriavun, asiattoman oleskelun tilan tai yhteisen ruoanlaiton kautta. Rakentamalla yhdessä ihmisten kanssa ratkaisuja heidän itsensä tunnistamiin pulmiin, voidaan päästä naapurustoon, jossa kenenkään ei tarvitse olla tavis.